Saman kohteen ohi tulee välillä kuljettua lähes samanlaisissa valaistusolosuhteissa. Toisella kertaa kamera laulaa ja kuvaaja pyörii kuvauskulmia etsiessään kuin kimalainen kukassa. Joskus taas hän ei edes hidasta askeltaan ja ilmekin pysyy lähes muuttumattomana.

Jälkimmäisessä tapauksessa kuvauskohteen poimimista kuvausinnon herättämiseksi ei vain tapahdu. Miksi?

Omalla kohdalla en hae ratkaisua fyysiseltä puolelta, kuten väsymyksestä, elohiirestä silmässä tai orastavasta päänsärystä. Se into tai sen puute tulevat sisältä. Kun asiat ovat hyvin, löytyy energiaa, intoa ja jaksamista moneen puuhaan. Murheet taas imevät henkiset mehut ja työntävät utua kuvaussilmän eteen.

Urheilumaailmassa on kuullut käytettävän vertausta, että mikä tahansa joukkue voisi voittaa mestaruuden hyvänä päivänään, mutta sen voittaa joukkue, joka on tarpeeksi hyvä myös huonona päivänään. Ja kuvauskurssilla opettaja sanoi marraskuun valotonta, tihkusateista ja umpiharmaat päivää ammattilaiskeliksi.

Täytyy jatkaa maastotutkimuksia.

Perhoskuvaukseen vaikuttavat monet tekijät. Kuvaaminen vaatii tietysti aina vapaa-aikaa, perhoskuvaus on lähinnä kesäajan toimintaa ja kohteet lentävät mieluiten aurinkoisella kelillä. Kesälomani osui tänä vuonna hyvään perhosaikaan ja säätkin olivat kohdallaan.

Tallessa olevien ja otettujen kuvien määrä olisikin sitten aivan eri asia. Kuvia tulee deletoitua sekä kuvaustilanteen yhteydessä kamerasta että myöhemmin koneella istuessa. Ei ole vaikea arvioida, että pelkästään keisarinviitasta tuli otettua yli 100 ruutua, kun kerran 22 kuvaa on jäänyt talteen. Pääsin kuvaamaan myös lajin harvinaista, tummaa värimuotoa.

Keisarinviittoja kuvasin pääasiassa kahtena päivänä, jolloin niitä oli koko ajan näkyvissä useampia ja kuvaustilanne koko ajan ”päällä”. Vastaavasti ritariperhosta pääsin kuvaamaan vain kerran muutaman minuutin ajan. Myös suruvaippatilanteet olivat vähissä.

Olen yrittänyt korottaa kuvien tasorimaa ja karsia arkistoon jäävien kuvien määrää. Jonkun verran tuli otettua perhoskuvia pelkästään tunnistusmielessä, mutta huonolaatuiset kuvat olen lähettänyt tunnistamisen jälkeen bittiavaruuteen.

Tässä lista vuoden 2009 perhoskuvista lajeineen:

Amiraali 22 kuvaa
Ohdakeperhonen 8
Amiraali 7
Neitoperhonen 7
Kangassinisiipi 5
Herukkaperhonen 4
Kangasperhonen 4
Karttaperhonen 4
Nokkosperhonen 4
Sitruunaperhonen 4
Lauhahiipijä 3
Ritariperhonen 3
Lanttuperhonen 2
Niittysinisiipi 2
Pikkukultasiipi 2
Metsänokiperhonen 1
Paatsamasinisiipi 1
Ratamoverkkoperhonen 1
Sinsiipilaji 1
Suruvaippa 1
Tammikehrääjä 1 (kännykkäkuva)
Tesmaperhonen 1 

Kuvasin lintuja ja samalla toisen aikuisen jalassa olevaa rengasta. Kuvia katsoessa huomasin, että rengas oli luettavissa. Lähetin kuvat ja tiedot rengastustoimistoon. Tällä viikolla sain sieltä vastakirjeen.

Kuvaamani valkoposkihanhi oli rengastettu 27.5.2006 noin kahden kilometrin päässä löytöpaikasta. Koiraslintu on siis viihtynyt hyvin Itä-Helsingin rantavesillä.

Valkoposkihanhi oli ennen Suomessa vain läpimuuttaja. Lajin arktinen kanta muuttaa Suomen etelärannikon ja itäosan yli itäkoilliseen toukokuussa. Näin se tekee edelleen, mutta 1990-luvulla valkoposkihanhi alkoi pesiä myös Suomenlahdella ja viime 2000-luvulla kanta on kasvanut reilusti.

Valkoposkihanhesta on tullut myös hyvin näkyvä laji, sillä se ruokailee mielellään puistojenkin nurmikoilla, eikä paljon ihmistä pelkää. Myös mediassa se on ollut paljon esillä sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä.

Hanhet viihtyvät rannoilla ja myös ihmisten rakentamat uimarannat kelpaavat. Niinpä hanhenkakka on nostettu välillä ainakin pääkaupunkiseudulla kohtuuttoman suureksi ongelmaksi. Sanoisin, että asiat ovat elämässä todella hyvin, jos pitää hanhenkakkaa suurena ongelmana. Huomattavasti suurempia ongelmia aiheuttavat ihmiset itse.

Mielestäni kauniit hanhet tuovat rikkautta harmaan betonikylän keskelle. Ja luultavasti aika moni astuu mieluummin hanhenkakkaan kuin lasinsiruun.

Taivaanrantaa tai sinivuokkoa kuvatessa voi erilaisia kuvakulmia ja säätöjä kokeilla kaikessa rauhassa. Sen sijaan sukeltelevan silkkiuikun tai lentävän joutsenparven kuvaaminen on aivan eriluonteista. Lentävistä kohteista olen saanut selvästi parhaat kuvat automaattiasetuksella.

Huhtikuun alussa seurasin vilkasta kevätmuuttoa mökkimaisemissa. Länsipuolella oli aamupäivällä tosi hyvä valaistus. Töyhtöhyypät ja laulujoutsenet myötävalossa sinitaivasta vasten tarjosivat komeaa katsottavaa. Muutama joutsenparvi muutti suoraan päältä, mutta tilanteet olivat nopeita. Suurikokoinen lintu on kuitenkin huomattavasti helpompi opettelukohde kuin pikkulinnut. Muutama kuva onnistui yli odotusten.

Kyllä paikallaan pysyvä maisemakin vaihtuu vuodenajan ja säätilan mukaan. Joskus ilta-aurinko pilkistää pilven raosta vain hetken maalaten maiseman kullanväriseksi. Puolen minuutin päästä tilanne voi olla ohi. Luontokuvauksen kiehtovin puoli onkin yllätyksellisyys ja se, kuinka erilaiselta sama kohde voi eri tilanteissa näyttää. Neljä vuodenaikaa on suuri rikkaus.

Myös kuvaajalle lisääntyvä valo antaa mahdollisuuksia. Etenkin sen suhteen, että kiireisemmänkin ihmisen on helpompi löytää valoisan ajan kuvaushetkille aikaa.

Olen seikkaillut tällä sivustolla reilun vuoden. Sinä aikana kuvauskalustoon on tullut pari uutta objektiivia ja järjestelmäkameralla kuvaaminen on kehittynyt selvästi. Osansa teki loppuvuoden kuvauskurssi, mutta aktiivinen kuvaaminen erilaisissa olosuhteissa on opettanut eniten. Toisaalta mitä enemmän luulee osaavansa, niin sitä enemmän haluaa oppia ja rima omien kuvien suhteen nousee.

Kohta mustarastaat alkavat laulaa täysin rinnoin ja reilun kuukauden päästä on jo kevätpäiväntasaus, yö ja päivä yhtä pitkiä. Myös sisäisen valon määrän soisi jokaisella lisääntyvän. Kuvaamaan kun oppii vaisummassakin valaistuksessa.

Kaipa sitä elää niin paljon kuvaamisen mukana, että harvoin tulee kameralla vain ”huitaistua jonnekin”. Lisäksi suurin osa kuvista päätyy bittiavaruuteen, joten säilytettyihin suhtautuu vähän läheisemmin. En sitten tiedä, kun on kuvannut vuosikaupalla aktiivisesti, että pysyvätkö kuvat niin hyvin oman muistin muistikortilla. Nyt aktiiviaikaa on vasta vuosi takana.

Monesti kuvasta tulee heti mieleen, millainen oli päivän sää tai mitä muuta silloin teki. Joskus tulee jopa päähän selkeä mielikuva tarkasta kuvaushetkestä yksityiskohtia myöten.

Olen kirjoittanut paljon runoja, niitä on arkistossa satoja. Siitä huolimatta muistan niistäkin jokaisen syntyhetket ja taustan. Aktiivista kirjoitusaikaa on takana monta vuotta enemmän kuin kuvausta.

Neljännen lammen rantaan saapuessani huomasin lätäköissä monenlaisia kuvioita, etenkin aaltomaisia muodostelmia oli paljon. Mieleeni tuli, että löytäisinpä sydämen. Melkein säpsähdin, kun muutaman sekunnin päästä huomasinkin katsovani aitoa jääsydäntä. Oliko luontoäiti kuullut toiveeni vai kuvittelinko kaiken?

Siinä se kuitenkin oli, hieman kapeana, mutta selvänä sydämenä kuitenkin. Puiden raosta paistava aurinko toi siihen hetkeksi punasävyä ja mielikuvitukseni maalasi sen vielä punaisemmaksi. Otin muutaman kuvan. En muista koskaan ennen nähneeni sydäntä jäässä. Vertauskuvallisesti kyllä, mutta en luonnon tekemää. Ilman muuta olisin sellaisen aiemmin kuvannut, jos olisin löytänyt.

Tuli tunne, että tämä sydän oli olomuodostaan huolimatta hyvin lämmin. Ehkäpä se oli yksi lammen salaisuuksista, joita voi nähdä tai kuulla vain mieli oikealle taajuudelle viritettynä. En olisi yhtään pahoillaan, jos se olisi myös enne rakkauselämän hiljaisen kauden päättymisestä.

Pääsin kokeilemaan järjestelmäkameran eri asetuksia, sillä linnut ruokailivat melko rauhallisesti pihlajassa. Sain myös hyvän oppitunnin taustan vaikutuksesta kuvan onnistumiseen. Välillä linnut eivät erottuneet kunnolla taustasta tai jäivät liian tummiksi. Punaiset marjat ja sininen taivas antoivat paljon mahdollisuuksia. Tosin lopputulos näkyi vasta kotona.

Taviokuurna pesii Suomessa lähinnä Lapissa, mutta joinain vuosina ne vaeltavat joukolla etelään ja silloin niitä löytää parhaiten sieltä, missä on pihlajanmarjoja. Se on kaunis lintu sekä ulkonäkönsä että äänensä puolesta.

Toiseksi kuvauskohteeksi päätyvät huurteiset koiranputket. Tässäkin tausta näytteli suurta roolia. Kokeilin taustaksi kuusta, puiden välistä paistavaa aurinkoa ja huurteista koivua. Omasta mielestäni parhaat otokset syntyivät kuusi taustalla.

Kuvauskurssi oli ihan ok. Etenkin ensimmäinen päivä, jolloin oli käytännön harjoitus saada liike näkymään kuvaan. Itse kyllä päädyin hieman ohi tehtävän kuvaamaan autojen sijasta lokkeja ja joutsenia…

Kurssilta tuli kaksi välitehtävää (liikkuva kohde ja henkilökuvaus). Kuvaaminen on kyllä ollut nyt reilun viikon täysin jäässä, kun muut asiat ovat täyttäneet mielen. En tiedä millä saisin kaivettua sen verran innostusta esiin, että homma hoituisi kunnialla. Tosin tällä hetkellä tuntuu olevan aivan sama, saako niitä kuvia otetuksi vai ei.

Kuinka osuvasti Ismo Alanko ilmaiseekaan:

Kun rakkaus on rikki ei mikään toimi
vain tuuli poimii hedelmiä
Kun rakkaus on rikki ei mikään toimi
ei kyyneleistä kudottu loimi lämmitä

Kummasti myös elämäntilanne sekä olotila vaikuttavat kuvausintoon ja luovuuteen. Jos asiat ovat hyvin, niin tulee kuvattuakin enemmän. Hyvällä mielellä myös kuvaa rohkeammin ja kokeilee erilaisia juttuja. Jos taas on paha olla, niin kamera pysyy yleensä laukun uumenissa. Allekirjoitan kyllä täysin, että henkinen tila vaikuttaa kaikkeen tekemiseen elämässä.

Ensi viikolla alkaa kuvauskurssi, jolle on aika suuret odotukset. Ehkäpä sieltä saa teknisen opin lisäksi myös uutta intoa matkaansa.

Parin vuoden takainen runonpätkä.

Ensimmäinen viikko oli lähes helteinen ja vietinkin sen tiiviisti etelärannikolla sijaitsevalla mökillä. Kuvauskohteet löytyivät luonnosta, johtuen siitäkin, että olin mökillä yksin:) Huomasin kameran olevan erinomainen apuväline perhosten ja sudenkorentojen tunnistamiseen.

Löysin eräältä metsätien aukealta viisi keisarinviittaa. Ne viihtyivät tietyssä kohdassa ja vain iltapäivisin, kun aurinko osui siihen puiden välistä. Jatkuvasti ja nopeasti liikkuvat perhoset olivat haasteellisia kuvattavia. Pienessä kukassa pysyäkseen ne joutuivat pitämään siipiään supussa, mutta koiranputkissa kuvaaminen onnistui.

Toisella viikolla alkoi sitten yhtäkkiä hurja tauti. Luulin ensin saaneeni liikaa aurinkoa, mutta hetken päästä olin peiton alla yli 39:n kuumeessa. Kuumeelle teki seuraa joku vatsapöpö, eikä moneen päivään mikään pysynyt sisällä. Onneksi tauti kuitenkin hellitti juuri ennen Lappiin lähtöä. Kamerakin sai yhden lomaviikon.

Lapin vaellus käsivarren erämaassa oli hieno reissu. Sää oli koko ajan puolipilvinen tai kirkas, eikä viimeisen yön kylmyyskään (nollassa) haitannut. Tuntureiden lisäksi suosikkikuvauskohteeni oli kaunis ja kiehtova Lapin lintu, tunturikihu. Parhaimmillaan niitä näkyi neljä.

Ilmeisesti jyrsijöitä ei juuri ollut, sillä kihut saalistivat hyönteisiä ja tulivat selvästi katsomaan ihmisiäkin, josko heiltä löytyisi jotain syötävää. Kihut tulivat välillä aivan viereen, mutta hyvinä lentäjinä myös katosivat nopeasti, kuin salaperäisesti. Kuvaaminen meni pitkälti harjoitteluksi, mutta onneksi jotain sentään syntyi.