Monenlaisissa paikoissa on tullut retkeiltyä, mutta tunturi on ehkä kaikkein eniten oma maailmansa. Säiden vaihtelevuus vaikuttaa korkealla ja avaralla paikalla enemmän kuin alhaalla metsässä. Tunturin huippu voi olla mitä leppoisin paikka katsoa kuin ikuisuuteen jatkuvaa maisemaa. Seuraavana päivänä se voi olla kylmä ja suojaton aava, jossa pitää tarpoa liukkaassa kivikossa.

Jos tunturissa ovat vaihtelevia säät ja fyysiseen tilaan liittyvät tekijät, niin sitä se on myös henkisellä puolella. Parhaimmillaan pääsee uskomattomaan olotilaan, jossa pelkkä oleminen riittää, eikä ylitsepääsemätöntä murhetta näy missään. Joskus taas raskaita kiviä tuntuu olevan rinkan lisäksi myös ajatuksissa. Silloin voi vaikka istahtaa alas ja kuunnella, olisiko tunturilla mielipidettä asiaan.

Vaellusreissuilla uskollinen matkakumppani on muistivihko, johon kirjoitan päiväkirjamerkintöjä, lintuhavaintoja, runonsäkeitä tai ajatuksia muuten vaan. Muutamasta reissusta olen kirjoittanut pidemmän matkakertomuksen ja tänä vuonna kokeillut myös kuvakertomusta. Hämmästyttävän hyvin sitä muistaa jälkikäteen pieniä yksityiskohtiakin. Tuota rinnettä kavutessani mietin sitä ihmistä ja tuon puron varrella muistelin, milloin näin ensimmäisen sinirinnan.

Kesäkuun toisella viikolla Lapin reissun varusteisiin kuului ensimmäistä kertaa järjestelmäkamera laukkuineen. Välillä se oli kosteiden kelien takia varmaan reilun vuorokauden vain taakkana. Onneksi lopulta tuli kirkkaampaa ja kamera pääsi tositoimiinkin. Eikä se niin vaikea kannettava rinkan kyljessä ollut, ettei pääsisi seuraavallakin kerralla mukaan.

Kameran mukana tulleen perusobjektiivin (18-55 mm) rinnalle hankkimani 70-300 mm putki on avannut uusia portteja ja antanut oppiakin. Aluksi järjestelmäkameralla ei syntynyt sen kummempia kuvia kuin pokkarilla, mutta pikkuhiljaa punainen lanka alkaa löytyä. Ainakin toivottavasti.

Valaistuksen merkitys on todella tärkeä. Etenkin jos ei jaksa/ehdi opetella kameran kaikkia mahdollisia säätöjä ulkoa. Itse koen parhaana säänä pilvipoutaisen, jolloin aurinko ei paista liian kirkkaasti. Sateen jälkeen kirkastunut sää vesihöyryineen on myös otollista kuvausaikaa.

300-millisellä saa jo ihan kohtalaisia lintukuvia, vaikka ”oikeat kuvaajat” käyttävätkin vielä paljon järeämpää kalustoa. Lintuja kuvatessa huomaa, kuinka monesta eri tekijästä kuvan onnistuminen on kiinni. Ajoitus, valo ja oma onnistuminen muodostavat haastavan trion. Moni siivekäs kun ei kovin kauan samassa paikassa viihdy, etenkään ihmisen läheisyydessä.

Lentävien ja liikkuvien kohteiden kuvaaminen on kärsivällistä puuhaa. Tarkentamisen ylilentävään lintuun täytyy tapahtua nopeasti tai tilanne on auttamatta ohi. Juokseva ihminen on hieman suotuisampi kuvattava, mutta liikkeen pysäyttäminen kuvaan ei silti ole mikään helppo homma.

Varmaan suuri osuus on harrastuksilla. Luonnossa talsiminen ja kirjallisuus eivät välttämättä kuulu kaikkein sosiaalisimpiin asioihin. Toki jotkut retkeilevät lähes poikkeuksetta seurassa tai käyvät kirjallisuuspiireissä. Ystävyyssuhteiden tai lähempien suhteiden syntyminen on kuitenkin aika vaikeaa, jos suuntaa istumaan iltaa baarin sijasta rantakalliolle.

Ehkä ero perustyyppiin, jos sellaista nyt onkaan, tuli jo varhain kouluikäisenä. Ainakin Itä-Helsingissä ostoskeskuksen sijasta metsään lähtevä poika oli aika kummajainen. Puhumattakaan, että linnut kiinnostivat enemmän kuin autot.

Aktiivisimmat kuvaushetkenikin liittyvät usein jonkinlaiseen luontoretkeen ja useimmiten sitä on yksin liikkeellä. Joskus kokee hienoja hetkiä ja saattaa peräti olla tyytyväinen johonkin valokuvaan. Siitä huolimatta komeinkaan otos ei voi korvata sitä, jos saa (saisi) jakaa komeita maisemia ja raikkaita tuulia toisen kanssa.

Yleensä voikukkaniityt ovat keltaisenaan touko-/kesäkuun vaihteen tienoilla, mutta tänä vuonna se tapahtui jo äitienpäiväksi. Vaikka voikukkaa pidetään rikkakasvina, niin lähemmin tutkailtuna se on hieno kukka.

Toinen keltaiseen pukeutuva on rentukka. Sitä löytää rannoilta, mutta myös aika vaatimattomien ojien varrelta. Ainakin Länsi-Vantaalla rentukat komistavat maisemaa lähiöiden reunalla. Tänään vietin aikaa polvistuen rentukoiden edessä ja perehdyin lähikuvaukseen. Pari mukavaa otosta syntyi. Melkein joka kukassa tuntui olevan hyönteisiä, eniten jotain pieniä mustia kovakuoriaisia.

Myös moni puu ja pensas tuntuivat olevan värikkäässä asussa. Jopa tuometkin olivat jo kukassa tuoksun kera. Jostain punaisesta koristepensaasta tuli mieleen syysruska.

Kukkien kuvaus on myös opettavaa. Usein vasta näytöltä kuvia katsoessa huomaa terälehtien todellisen muodon ja muita yksityiskohtia. Myös saman lajin värivaihteluissa on eroa. On kirkkaampia ja haaleampia yksilöitä.

Valokuvausta ei voi harrastaa ilman kameraa, eikä suhteessa voi olla ilman toista ihmistä. Miellyttävän kumppanin voi löytää monella tavalla, mutta sen oikean kameran tapaa vain niitä myyvissä liikkeissä. Yhtenäistä on, että kumpaankin kannattaa tutustua perusteellisesti ja kohdella mahdollisimman hyvin.

Suurin ero taitaa olla, että kuvaamisessa asiat ovat pitkälti omasta tekemisestä kiinni. Jos jaksaa perehtyä kameran ominaisuuksiin ja kuvata aktiivisesti, niin onnistuu ainakin jollain tavalla. Ihmissuhteessa taas ei välttämättä auta, vaikka yrittäisi olla kuinka hyvä ja kohdella toista kuin kauneinta kukkaa. Jos toisen tunteet eivät roihua samoin kuin itsellä kuin itsellä, niin edessä on raskaita hetkiä elettäväksi.

Luontokuvauksessa tosin myös vastapuolen käyttäytyminen ratkaisee paljon. Perhonen saattaa olla vain hetken paikallaan tai kastepisara kimaltaa aamuauringossa eri tavalla kuin haluaisi.

Kuvauksessa kärsivällisyys, oivaltavuus ja avoin mieli erilaisia asioita kohtaan ovat tärkeitä ominaisuuksia. Niin ne ovat myös ihmissuhteessa.

Viikon aikana tuli lumikenkäiltyä paljon. Aika raskasta hommaa, mutta kyllä ne ovat kätevät välineet, kun lunta on paljon. Viikon loppupuolella oli tosi komeita kelejä kirkkaan auringon ja hohtavien hankien kera. Korouoma on tutustumisen arvoinen paikka. Korkeat kalliot jääputouksineen ovat vaikuttavan näköisiä. Kalliota kahta puolta ja keskellä virtaa joki. Tekisipä mieleni nähdä paikan kasvot kesälläkin.

Kuvia tuli napsittua noin 60. Tuntui hyvältä kuvata ihan vaan lumisia maisemia sen ihmeempiä yrittämättä. Kyllä lumi ja talvi ovat oleellinen osa Suomea. Kevät ja kesäkin tuntuvat mukavammilta, kun on ensin ollut lunta. Oi neljä vuodenaikaa.

Joka tapauksessa nyt tuntuu valoa riittävän joka päivälle. Kannattaa siis työntää kuononsa ovenraosta ulos ja tuntea kevät. Joko kameran kanssa tai ilman.

Myös omien ilmeiden kirjo on suuri vaihdellen epäuskoisesta nauruun. Vaikka kuinka yrittäisi unohtaa kameran ja olla luonteva, niin ei onnistu. Sekunnit muuttuvat pitkiksi, kun odottaa sitä ratkaisevaa ääntä. Profiilikuvaa yrittäessä havahtuu usein siihen, että onkin kääntänyt katseensa kameraan.

No, on se ainakin toimintaa, jossa saa helposti itsensä nauramaan. Tosin tämä ei tapahdu välttämättä sillä hetkellä, kun ajastin saavuttaa h-hetkensä.

Viikonloppuna oli sumuista. Kumpanakin päivänä sain sentään raahauduttua ulos kävelylenkille. Ajatukset kiersivät  synkkää kehää ja laulavilla tiaisilla tuntui olevan paljon iloisempaa asiaa. Ei voi muuta kuin odottaa toivoa olon helpottavan. Ehkäpä sitten päästäisin kamerankin ulkoilemaan.

Kuvauskohteena aivan kehä III:n vieressä sijaitseva koski on mielenkiintoinen, sillä se on joka kerralla vähän erinäköinen. Länsi-Vantaalla asuvana se on myös kätevän matkan päässä, jos ei ole aikaa ja mahdollisuutta mennä muualle.

Tällä kertaa koskessa oli paljon vettä, mutta kuitenkin alkuviikon pakkasista muistona hieman lunta ja jäätä. Vesi oli ruskeaa, eikä taivaalta tullut juuri mitään värisävyjä. Joka tapauksessa koskessa on jotain kiehtovaa.

Samaan aikaan, kun lumisade ylsi Vantaalle saakka, rekisteröidyin sivustolle. Nikonin digijärkkäri on vielä uusi, enkä sillä ole kovin paljon kuvannut. Niinpä laitoin kokeeksi muutaman vanhemman otoksen sivuille. Toivottavasti myös tuoreempaa tavaraa syntyy lähiaikoina.