Christina pian syntymänsä jälkeen kesällä 1969

Ne ajat yli 40 vuotta sitten ovat kuin lyhyt uni. Kun näin jälkikäteen ajattelen sitä aikaa ja kaikkea myöhempääkin, voin vain jälleen kerran todeta, että lopullinen onni löytyy vain omasta itsestä. Nuorena (usein vielä pitkälle keski-ikään saakka)asetamme suuria odotuksia toisille avaimina omaan onneemme. Voin tässä taas kerran kirjoittaa, kuinka hieno asia on, jos löytää tai paremminkin valitsee rinnalleen sellaisen ihmisen, jonka kanssa on helppo elää, joka antaa sinun elää. Muuten on onni pysytellä yksin.

Varmaan vanhin perhekuva äitini perheestä. Kuvassa äiti ja isosisko Lempi vanhempiensa kanssa. Vuosi voisi olla esim 1917.

Minun ongelmani oli aina se oman elämän eläminen, jota toiset osapuolet eivät voineet koskaan hyväksyä. Eikä se ollut mitään muuta kuin että olin vapaa ja itsenäinen sielu. Miehet olisivat halunneet kaikki kahlita minut palvelijakseen ja itselleen alaiseksi ja kun se ei onnistunut, vaikka aikani aina näyttelinkin, syntyi lopuksi kapinaa ja eripuraisuutta. Aivan yksinkertaista näin jälkikäteen ajateltuna. Eli pelkkiä vääriä valintoja minun taholtani. Jos on itse vahva persoona, ei missään nimessä pidä etsiä toista vahvaa, sellaista, josta yleensä uneksimme. Tämä nyt on aikamoista yksinkertaistamista.

Minun piti oikeastaan jatkaa vedellisen blogin aihettani sivuten liittyen kunnalliselämään, mutta jouduin taas harhateille. Sukututkimusopin lieveilmiönä minulle valkenee monta muutakin asiaa. Omituista on myös, että taidehistorian opintoni historiaan kurottuvana tukee sukututkimusta ja päinvastoin. Unohduin tänään pitkäksi toviksi tutkimaan kunnallishallinnon alkuaikoja. Tässä jokin aika sitten taasen selailin 1800-1900-luvun vaihteen sanomalehtia Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtiarkistosta. Poimin sieltä montakin punaista langanpätkää sekä Karjalankannakselta että Hämeestä syntymäseudultani Rengosta.

Viipurissa ilmestyi vuosina 1901-1909 lehti nimeltä Wiipurin Sanomat Supistus, jossa oli paljonkin pikkuilmoituksia ja uutisia Seivästön kylästä Kuolemajärvellä. 22.7.1906 lehdessä kerrottiin useista nuorsuomalaisten kokouksista. Sellainen oli pidetty myös saman kuun 14 päivänä Seivästön kansakoululla. Teksti on kirjoitettu fraktuuralla, jota on vähän vaikea lukea.

Nuorsuomalaisten kokouksia

Kuolemajärven Seivästön kansakoululla selitti vaalilakia ja nuorsuomalaisten ohjelmaa tämän kuun 14 päivänä herra J. Turunen. Ukot (?), joita olikin kerääntynyt molemmat luokkahuoneet täpösen täyteen, kuuntelivat vilkasta ja asiallista esitelmää suurella innolla. - Samassa tilaisuudessa perustettiin paikkakunnalle nuorsuomalaisten yhdistys,joka liittyy haaraosastona kirkonkylän nuorsuomalaisten yhdistykseen. Asiaa eteenpäin ajamaan valittiin 7-henkinen toimikunta, johon kuuluvat H. Sirkiä, Helena ja Salomon Väisänen,Mimmi ja Herm. Spännär sekä W. Sandell. Samalla päätettiin listalla kerätä jäseniä nuorsuomalaisten yhdistykseen. Toimi jätettiin kaupp. Spännärille ja lautamies Väisäselle.

Kyseinen Salomon Väisänen oli ilmoittanut kesällä 1902 samaisessa lehdessä kahteen otteeseen:

Nimeni, joka tähän saakka on ollut Salomon Aikamies on tästä lähtien Salomon Väisänen. Kuolemajärven Seivästössä heinäkuun 15 päivänä 1902 Salomon Väisänen

Tämä Salomon Väisänen, joka sittemmin vuonna 1915 äitini syntymävuonna karkoitettiin Siperiaan,oli äitini äidin Aino Sirkiän isä. Siihen on kuitenkin liittynyt suuri perhesalaisuus, jonka tutkinta kuten myös Salomon Väisäsen kohtalon tarkempi selvittäminen kuuluu myös tuleviin tutkimusaiheisiini.

Äitini perhettä vähän ennen sotaa.

Selailin aamun Keski-Uusimaan ja Helsingin Sanomat kuten aina. Suostuin vihdoin ottamaan käyttööni säännöllisesti myös HS:n digilehden, kun sitä tarjottiin 3 euron kuukausihintaan lisänä paperilehden törkeän suureen hintaan. En vain ole vielä valmis luopumaan paperilehdestä.

Tuli vaan jälleen kerran aamulla lehteä lukiessani paha mieli kuten ylipäänsä tämän viikon kaikesta uutisoinnista. Voin toki olla välittämättä ja mennä suuren massan mukana. Enhän pysty esittämään faktoja, jos olen toista mieltä.  Lehtien haastattelujen mukaan ehdotelma kuntauudistukseksi tuntuu kelpaavan hyvin suurelle yleisölle, varsinkin nuorelle väestölle, jolle kaikki uudistukset ovat samantekeviä. Vaikka se on vasta ehdotus, se otetaan jo melkein kuin lopullisena ja hyväksytään. Olisi hyvä, jos suurelle yleisölle selvitettäisiin myös tarkkaan ne syyt, miksi näin PITÄISI tehdä.  Minulle ei kaikkeen riitä selitykseksi se, että kansan ikärakenne vaatii tätä ja tätä. Asiahan on niin, että suurin osa eläkeläisistä maksaa eläkkeelle jäätyäänkin suuret verot ja joutuu jopa hankkimaan lähes kaikki palvelunsa yksityiseltä puolelta maksamalla niistä täyden hinnan. Jopa yli 75-vuotiaat!

Itseäni on eläkkeelle jäätyäni suututtanut se, että en saakaan eläkkeellä vuosikymmeniä maksamistani suurista veroista huolimatta ( ja maksaen edelleenkin lähes saman prosentin mukaisesti), kunnallisia (myös maksullisia) terveyspalveluja  nopeasti ja niitä tarvitessani ja ilman, että niistä nipotetaan ja että minua juoksutetaan ja että tunnen, että minua jopa kiusataan, jollen osaa mennä riittävästi kyykkyyn, nöyräksi ja kiitolliseksi.  Tarkoituksella nyt yksityiskohtiin puuttumatta vähän liiottelen ja kärjistän. Uskon vakaasti, että meitä terveitä vanhuksia tullaan jatkossa tarvitsemaan entistä enemmän. Siksi  toimintakykymme ylläpitäminen on yhtä tärkeätä kuin todella sairaiden hoitaminen.

Kun kerran taas juttuni lopussa mainitsen isäni, niin eräänlainen kommentti löytyi eräästä valokuva-albumista liittyen Rengon kunnan elämään. Renkoahan ei enää kuntana ole (kuuluu Hämeenlinnaan), tuskin on edes mitään ystäväkuntatoimintaa. Albumin kuvat ovat vuodelta 1958. Hienoa! Kuvia on paljon enemmänkin!

Toki katson tätäkin asiaa oman itseni ja ympäristöni kautta. Minusta ärsyttävintä on, että taas ikääntyminen nähdään pelkästään pahana asiana, kun toisaalta siitäkin voitaisiin hyödyntää, koska suuri osa vanhoista on nykyään terveitä. Ja kyllä se todellakin on niin, että kuntauudistuksen pohjalla, ensisijaisena lähtökohtana on väestönkehitys ja väestörakenne.  Puhutaan väestöllisestä huoltosuhteesta, toisin sanoen elatussuhteesta. Täältä löydät  8.2.2012 julkaistut "Elinvoimainen kunta- ja palvelurakenne edellyttää suurta rakennemuutosta" tutkinnan seurauksena syntyneet Valtiovarainministeriön julkaisut. Niitä lukemalla voi perehtyä perusteisiin sekä koko maan osalta että aluekohtaisesti. 

Tällä sivulla isäni on päässyt yhteen kuvaan. Vasemmalla yläkulmassa hän polttaa piipppua Carlssonien verannalla lounaan jälkeen...

Kyllähän se niin on, että minunkin on mentävä suuren joukon mukana ja hyväksyttävä lopulta nuorten tekemät suunnitelmat maan muuttamiseksi. Toivon vain, että he ovat käyttäneet riittävästi vanhemman polven asiantuntemusta ja kokemuksia. Ja toivon hartaasti, että taustalla on oikea tarve, kansalaisten hyvinvointiin ja parempaan palveluun tähtäävä toiminta eikä oman egon ja oman puolueen vallan kasvattaminen. Ilman taustaselvitystä ja vertailevia tietoja, joita emme riittävästi löydä päivälehdistä eikä Internetistä, on vaikea nielaista asia itsestäänselvyyteenä. Jos palvelut paranevat, ovat entistä lähempänä ja halvempia, verot laskevat jne, mikäs siinä sitten. Tuusulakin palautuisi entisiin rajoihinsa, kun siitä aikanaan eronneet Kerava ja Järvenpää liittyvät takaisin Suur-Tuusulaan. Ei kyllä tunnu hyvältä. Kysynpä vain, miksi koko maa tasapäistetään tässä. Usein kun tehdään tällaisia ratkaisuja, joudutaan joku päivä rakennetta palauttamaan. Niin kävi usein aikanaan työelämäni aikana. Isäni kuntaihmisenä vuorostaan ehkä kääntyisi nyt haudassaan (tai ei) ja osaisi esittää kysymyksiä, jotka minulle median hämäännyttämänä ovat vaikeita.

Mutta kyllä vanha naiivi nainen katselee maailman menoa silmät pyöreinä ja epäilevänä ja yrittää nähdä kapulakielen taakse. Entä missä ovat vaihtoehtoiset visiot?  Toivon, että tätä asiaa käsitellään vielä syvällisesti mediassa, jotta todella ymmärrämme, minne olemme menossa. Lähivaikuttaminen??

Kuntarakenteen eheytyessä ja vahvistuessa tarve kuntien välisille yhteistoimintarakenteille vähenee, mikä selkeyttää ja yksinkertaistaa hallintoa ja vahvistaa tältä osin paikallista demokratiaa. Kunnan koon kasvaessa on päätöksentekoon vaikuttaminen kuntalaisen kannalta kuitenkin haasteellisempaa, minkä vuoksi kuntauudistuksessa on kiinnitettävä erityistä huomiota lähivaikuttamisen kehittämiseen. 

Samalla tuli muisteltua ja ikävöityä mennyttä aikaa ja tovereita taidenäyttelyjen ajoilta. Tässä istun Helmin ja Kertun kanssa näyttelypystytyksen jälkeen Perniön lainamakasiinissä kesäkuussa 2008  arvokkaassa seurassa muutenkin, koska takanamme seinällä ovat Kertun maalaamat arkkienkelit. 

Epäilykset velloivat päässäni ja väsymys suonissani. Minusta ei ole siihen. Näen niin monet asiat eri tavalla. Innostun  epäoleellisista asioista. Epäilen liikaa itseäni, olen epävarma ja tietämykseni on vähäistä. En rohkene esittää mielipiteitäni. Ihailen opiskelutovereideni sanavalmiutta ja analyyttistä ajattelua. Ei se mitään, olenhan koko opiskeluni ajan olen aina välillä sortunut oman itseni aliarviointiin ja lyttäämiseen. Olen sieltä alhaalta kuitenkin noussut taas yrittämään. Toivottavasti nytkin jaksan. Olisi myös hienoa, jos osaisin tehdä oikeita tulkintoja. Kurinalaisuus, jota opiskelulla itselleni tavoitin, on omien korvieni välissä. Opiskelu kunnon tuloksin vaatisi minulta tosi syvällistä paneutumista ja vankkaa taidehistorian tuntemusta, jota minulla ei ole. Lähtökohdat eivät ole parhaat mahdolliset.

Pitää yrittää nostattaa itseään ihan kunnolla. Tässä istumme samaisen näyttelyn avajaisissa professori, kuvanveistäjä Armas Hutrin seurassa. 

Omat työni ovat levällään, koska en ole jaksanut enkä päässyt edes liikkeelle kuukausi- ja viikkokausiin. Jossakin aivojeni takareunalla on pyörinyt ajatus ikkunasta, josta katsomme ulos ja jonka kehys muodostaa puitteet taideteokselle vai muodostaako se? Mitenköhän asia onkaan? Muistan hämärästi sen olleen jonkun ajatus renessanssin ajalla ja minun on pitänyt  jo viikkokausia kaivaa se esiin, jotta pääsen omassa työssäni eteenpäin. Jaksan jo nostaa kirjahyllystä peruskurssilla lukemamme ja tenttimämme 1000-sivuisen Maailman taiteen historian (Hugh Honour &John Fleming), jota muuten urhoollisesti raahasin aikanaan tunneille Tikkurilaan. Kysymyshän oli Jean Battista Albertin (1404-1472) teoriasta, jonka hän esitti teoksessaan "Della pictura" vuonna 1436, englanniksi käännetty nimellä "On painting" on luettavissa myös täällä.  Kopion tänne suoraan Wikipediasta tekstin aiheesta, jota ajan takaa

Se on menetelmä kolmiulotteisen tilan maalaamiseksi kehystetylle kaksiulotteiselle taululle. Hänen menetelmänsä perustui Aristoteleen käsitykseen katseesta, jossa näkökenttä muodostuu silmästä lähtevistä säteistä. Silmä sijaitsee aivan kuin pyramidin huipulla ja säteet kulkevat kehyksen läpi. Keskeisperspektiivin mukainen kuva muodostuu kehyksen rajapintaan. Taulu jaetaan vielä matriisiksi, joka helpottaa taiteilijaa täsmäämään kuvan osat oikeisiin mittasuhteisiin. Perspektiivimaalaus teki kuvasta ikään kuin ikkunan toiseen todellisuuteen, ja maalauksesta tuli myös liikuteltava. Myös rakennuksia ja mekaanisia laitteita suunnitellut Leonardo da Vinci käytti Albertin matemaattinen perspektiivipiirrosmenetelmää työpiirrosten teossa. Camera obscurasta hän kirjoitti havaintojentekovälineenä. Albertin menetelmän pohjana oli tuon ajan rakennus- ja maanmittaustekniikka, jossa rakennusten suunnittelussa käytettiin vastaavanlaisia menetelmiä. Lopputuloksena on syvyysilluusio.

Niinpä. Huimaavaa lukea noista renessanssin ihmisistä. Millaisia monitaitureita ja osaajia he olivatkaan!  Emme taida usein edes tajuta, kuinka paljon he ovat vaikuttaneet meidän ajattelutapaamme esim. juuri maalaustaiteessa ja sittemmin jopa valokuvauksessa. Olen aina kokenut valokuvauksen olevan minulle ikkuna todellisuuteen, tapa, jolla katson maailmaa, ehkä myös yritän hallita sen (=maailman) kaoottisuutta pelkän kuvan kautta, fokusoida yhteen asiaan, yksityiskohtaan, maisemaan, henkilöön. Nyt ikäänkuin yritän sillä rajata omaa tehtävääni luodessani ikkunan historiaan.  Tuskin edellä oleva auttoi minua eteenpäin, mutta piiskaan tällä nyt itseäni etenemään askel askeleelta. Ja toisaalta olen näköjään ollut joillekin salaperäisille perinteille altis!

Ikkunoita monella eri tasolla vanhassa surkeassa kuvassa.

Maalaukset on useimmiten kehystetty ja monien mielestä vasta kehys tekee teoksen. Itse olen vähän toista mieltä. Sekä maalauksen että valokuvan muoto jo sinällään kehystää sen. Jouduin paljonkin tekemisiin tämän asian kanssa, kun kehystin paspikselle tai muilla kehyksillä valokuviani näyttelyitä varten. Lasi kuvan päällä tuotti usein ikäviä heijastuksia kuvalle eikä sitä voinut edes valokuvata. Paspisten värillä oli suuri merkitys. Kehyksistä syntyi usein keskustelua ja väittelyä ikäänkuin ne olisivat olleet tärkeämpiä kuin itse kuva, jonka piti jo kertoa kaikki. Ihmiset ovat myös tarkkoja, miten taulut PITÄÄ ripustaa seinille. 

Tunnelmaa Valokuvataiteen museon nurkassa syksyllä 2010 (Pentti Sammalahden näyttely)

Mielenkiintoinen taideuutinen eilisen HS:ssa. Valokuvasin kuvassa olevaa valokuvaajaa, joka kuvasi kehyksessä olevaa maalausta tai rajattua yksityiskohtaa.

Päivä on edennyt, aurinko on vallannut koko ikkunan kehystämän alueen. Minun lepohetkeni kirjoittamisen parissa on ohi. Päivän muut puuhat kutsuivat.  Ulos en tänään nenääni pistänyt muuta kuin postia hakemaan. Pölypallot kierivät lattioilla. Nyt voisin kohta tehdä niillekin jotakin?

Kuvaamiseni on jäänyt vähäiseksi, mutta aina joitakin näppäilyjä tulee tehtyä.  Muru kun on suotuisa kohde.

Nykyään meillä ei vain tahdo olla aikaa toipua kiireettömästi. Minäkin kävin aikoinaan usein sairaana töissä. Vasta viimeisinä vuosinani aloin paheksua työtovereitani, jotka tulivat sairaina työhön ja usein sitten vielä tartuttivat muita. Sairastuminen oli jotakin peitettävää. Kun ihminen tuskailee oman liikkumisensa kanssa ja on melkein kuin vankina kotonaan kuten minä nyt, ei jaksa myöskään pohtia mitään kovin syvällistä. Sääkin, talven tähän saakka kovimmat pakkaset, suosivat kotona kököttämistä. Välillä lämmittelen niskaani, selkääni ja jalkojani mikrossa lämmittämälläni kaurapussilla. Sisälämpötila talossa on keskimäärin +16 astetta. Aurinkoisina päivinä päästän auringon sisään ja se lämmittää. Lempipaikkani onkin sitten ikkunan ääressä. Muru-kissa etsii samalla tavoin lämpöä. Nyt on levon aika, mutta odotan kovasti pääseväni taas liikkumaan normaalisti. On tämä aika kuitenkin avannut uudenlaisia näkökulmia ihmisen elämään, asioihin, joita olen aiemmin pitänyt itsestäänselvyytenä.

Tyttäreni kolmannen lapsen syntymä lähestyy. Pohdimme tällä viikolla taas nimivaihtoehtoja. Hän olettaa syntyvän lapsen olevan poika, minä taas odotan tyttöä. Kumpi tahansa on tietysti tervetullut. Tänä päivänä nimivaihtoehtoja on paljon enemmän kuin joskus ennen. Kun lukee kirkonkirjoja 1800-luvulta, tuntuu, että joka perheessä on samannimisiä lapsia. Vanhat nimet tulevat myös aika ajoin muotiin. Isoäitini ja ex-anoppini nimi Aino on tällä hetkellä hyvin suosittu tyttöjen etunimi, vaikka Emma on vielä suositumpi. Elias on poikien nimenä suosituin, muttei esim. Onnikaan ole kaukana. Täältä löytyy tietoa viime aikojen suosituista nimistä, myös muualla maailmassa. Menneellä viikolla tuli sattumalta myös esille oman nimeni, Merjan alkuperä, kun jouduin FB:ssä erään uutisoinnin kautta taas kerran merjalaisten, sukupuuttoon kuolleen suomensukuisen kansan pariin.  Luulinkin jo joskus aiemmin kirjoittaneeni aiheesta, mutta se lienee jäänyt pelkäksi ajatukseksi tai keskeneräiseksi kirjoitukseksi kuten minulle näköjään usein käy. Viime syksynä Ylen Teemalla näytettiin venäläinen elokuva "Hiljaiset sielut", joka toi esille, että vieläkin Venäjällä elää ihmisiä, jotka seuraavat merjalaisten traditiota.

Kun tässä on paljon joutunut pohtimaan noita terveysasioita, moneltakin kantilta, vaikkei kuitenkaan välttämättä omaan tämänhetkiseen tilaan liittyen, jouduin eilen erään sivuston kautta katselleeksi erään mielenkiintoisen ja ajatuksia herättävän filmin "Miksi syöpää ei saa parantaa". Löydät noin 1,5 tuntia kestävän filmin sivun alareunasta.

Sisareni Päivikki kuoli vuosi sitten. Muistelimme sisareni Heljän kanssa tänään puhelimessa häntä ja vanhempiamme. Elämä sammuu joskus yllättäen ja äkkiä. Ihminen on hauras kuolevainen olento.  Päivikki oli innokas blogieni lukija ja olisi halunnut minun kirjoittavan useammin. En tiedä, miten hän sairausaikaanaan niitä luki, koska hän sulki kaikki ovet meiltä sisaruksiltaan. Heljä sai osallistua hänen elämäänsä tuolloinkin jonkin verran, muttei hänkään ollut perillä todellisesta tilanteesta. Kuolema tulikin sitten melkein kuin yllättäen. Jouduimme itse kukin käsittelemään sitä jälkikäteen omalla tavallamme. Nyt kun olen ollut välillä aika huonossa kunnossa, olen joutunut usein pohtimaan sitä, miksi toiset lähtevät täältä joukostamme aivan liian nuorina. Itselläni on todella paljon kaikenlaisia "suunnitelmia" tulevaisuuden varalle, paljon mielenkiintoisia tehtäviä, paljon nähtävää. Olen miettinytkin nyt paljon sitä, että kaikista keskeneräisistä tehtävistä huolimatta pitääkin olla aina valmis lähtemään. On pystyttävä luopumaan myös omasta itsestään, haaveistaan ja unelmistaan. Mietin usein sitä, mitkä olivat sisareni unelmat, mitkä asiat jäivät häneltä kesken. Miksi meistä tuli niin erilaisia, vaikka lapsuuden ympäristömme oli sama? Mitkä kokemukset muokkasivat meistä juuri sellaisia kuin nyt olemme?  Nimittäin olimme jo lapsena samanlaisia kuin nyt.

Ihme, etten ole tuonut tätä postikorteissakin käyttämääni isäni ottamaa kuvaa tänne. Siitä tämä blogini sai aikanaan nimensä. Päivikki vasemmalla, Heljä oikealla ja minä keskellä. Vuosi lienee 1953.  Raija on vauvana sisällä.

Tämän päivän "sukututkimuksesta" ja edellä olevista ajatuksista, jotka muuten, ovat myös tärkeitä tallennettavia tuleville, tutkin tänään Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen sivuilta Kuolemajärven lastenkirjaa vuosilta 1859-1880.  Poikkesin vaihteeksi vierailulle Karjalaan äitini suvun pariin Seivästön kylän Tammikossa olevaan taloon N:o 4. Lastenkirjan mukaan talossa tai tilalla asui 6 perhekuntaa.  Lastenkirjan tiedot on paras vielä yhdistää rippikirjan tietoihin ja selata myös muita historiakirjoja, koska sieltä löytyvät myös aikuiset, joilla ei ole lapsia eli joukko kasvaa.  Talon isäntä Fredrik Abrahaminpoika Riski (1822-1877) ja hänen vaimonsa Beata Juhanantytär Vyyryläinen (1833-1882) olivat ottaneet kasvattipojakseen isoisäni isän Abraham Joosepinpoika Sirkiän Karjalaisten kylästä, joka oli talollinen Jooseppi Tahvonpojan ja tämän vaimon Helena Paavontytär Kukon nuorin lapsi.  Todennäköisesti asiaan vaikutti se, että Abrahamin vaimon Eeva Kirjosen (josta olen aiemmin kirjoittanut) sukulaisuussuhteet Riskeihin. Eevan äiti oli nimittäin Fredrikin sisko. Eli siinä en menty sen kauemmas kuin enon perheeseen.

Fredrik kuoli sydänvaivoihin vain 55 vuotiaana vuonna 1877 ja vaimo Beata vuonna 1882 vain 48 vuotiaana. Abraham oli muuttanut ilmeisesti Fredrikin kuoleman jälkeen Tammikkoon, josta siis alkaa meidän suvun Tammikon kausi. Hänellä ja Eevalla oli siinä vaiheessa kolme Karjalaisten kylässä syntynyttä lasta, jotka olivat siis isoisäni myös Abraham, Abram nimeltään vanhimmat sisarukset.  Näistä Helena oli syntynyt vuonna 1872, Karoliina vuonna 1876 ja Nikodeemus vuonna 1879. Heidän elämänsä kurottuu seuraavalle vuosisadalle ja heistä kaikista paitsi Nikodeemuksesta äitini kertoi minulle.  Helena avioitui Riskin sukuun eikä koskaan saanut omaa lasta, mutta hänellä oli miehensä Rietu (Fredrik ) Riskin kanssa ottopoika Niko Kipinoinen, joka piti sittemmin Helenan perimää kotitilaa Tammikossa vaimonsa kanssa. Tila sijaitsi maantieltä tultaessa heti Tammikon alussa tien oikealla puolella. Isoisäni vanhin sisko Helena kuoli vähän ennen sotaa, toukokuussa 1939.

Varmaan niitä vanhimpia kuvia Tammikon ihmisistä. Kuvassa Abraham ja Karoliina Sahari. 

Karoliina avioitui Hatjalahteen Saharin perheeseen Ole jo aiemmin  viitannut asiaan kertoessani hänen Saksassa asuneesta tyttärensä Ainon tyttärestä Kyllikistä. Nikodeemuksen tarina selvisi minulle tutustuttuani vuonna 2005 Helmiin, joka oli silloin vähän aiemmin etsinyt omaa sukuaan luultuaan, ettei hänellä ole sitä isän puolelta. Helmin isä Vilho, Nikodeemuksen ainoa poika oli kuollut sodassa. Helmi sai yllättäen valtavan suvun. Sitä osaa sukukertomuksesta olemme yhdessä tutkineet.

Mainitsin aiemmin ”rönsyt” ja että meidän tämän päivän ihmisen tarinat ovat myös tärkeitä. Viime viikolla olin nimittäin kuuntelemassa Tuusulan kansalaisopiston yleisluentoa ”Ajatuksesta julkaisuksi”. Luennoitsija oli Suomen kotiseutuliiton pääsihteeri Lassi Saressalo ja nämäkin ajatukset monen muun idean lisäksi nappasin hänen luennostaan. Ajatus tällä hetkellä vielä hajallaan olevan kotiarkiston järjestämisestä sai myös puhtia. Mutta siihen kaikkeen tarvitsen paljon aikaa. Onko minulla sitä?

Johannes Gabriel Granö on ollut Suomen tunnetuin maantieteilijä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut hänestä viime vuonna Allan Tiitan kirjoittaman elämänkerran ”Sinisten maisemien mies”. J.G. Granö (1882-1956) kierteli tutkien Siperiaa, Altai-vuoristoa, Petsamoa, kirjoitti kirjoja, valokuvasi ahkerasti, kehitti teorian maisematieteen teoriasta. Hän toimi professorina Helsingin ja Turun yliopistoissa, mutta myös Viron Tartossa. Muun muassa. En voi muuta kuin suositella kirjaa kaikille kiinnostuneille. Kirjan valokuvat ovat myös upeita. Ymmärrän täysin, että valokuvataiteilijat/valokuvauksen tutkijat kuten Taneli Eskola ovat olleet vaikuttuneita hänen teorioistaan. Itse näen niissä tieteen yhdistyvän taiteeseen, kun maisemaan tulee näkymän lisäksi sen havaitsija, joka kokee eri paikoista vaihtuvasti näkemällä sen maiseman omalla subjektiivisella tavallaan. Taiteilijan/tiedemiehen yhdistelmä- ah – kolahtaa juuri minuun.

Tältä näyttää kansalaisopiston aulassa, kun kurssit alkavat päättyä. Seinällä on usein vaihtuvia näyttelyitä. Nyt siellä oli valokuvauksen opettaja, valokuvaaja Tero Makkosen samasta kissasta eri tilanteissa ja eri aikoina ottamia vaikuttavia kissamaisia kuvia.

Viime viikolla olen jaksanut yllättävän paljon, vaikka välillä olenkin vetänyt oikeaa jalkaani perässäni. Maanantaina alkoi sukututkimuksen jatkokurssi kansalaisopistolla, tiistaina kävin yliopistolla kuuntelemassa opettajan luentoa ja opiskelutovereideni esityksiä. Keskiviikkona kävin sukututkimuskerhon tapaamisessa ja tunsin samoin kuin taidehistorian tunneilla olevani kaltaisteni seurassa tai oikeassa paikassa. Ihmisten innostuksen ja kiinnostuksen nimittäin aistii melkein kouriintuntuvasti. Se eroaa paljon pinnallisesta kiinnostuksesta. Vapaamuotoinen mielipiteiden vaihto, toistemme kuunteleminen ja uuden oppiminen tai epäselvien tietojen oikeaan paikkaan siirtäminen tuottavat minulle valtavasti iloa. Sain ehkä myös apua muihin tuleviin tehtäviini kuten siihen proseminaariesitykseeni.

Tältä näyttää yliopiston luokassa, jossa istun aina tiistaisin. Puupulpetit eivät ole mitenkään mukavia eikä vihko tahdo pysyä kaltevalla kirjoitustasolla. Sisustus lieneekin pääosin alkuperäistä, 1800-luvulta.

Nimittäin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä alitajuntani työskenteli kuumeisesti. Kunhan vain jaksaisin nousta ylös kirjoittamaan silloin, kun ne ajatukset pulppuavat. Kirjoitin päässäni puoliksi nukkuen valmiiksi johdannon, tehtävän rajauksen ja aloin käsitellä kohdetta. Mutta yhtä tyhjän kanssa, sillä enpä muista siitä nyt paljon mitään. Usein yliopistolta tultuani käyn seuraavan yön kierroksilla. Aika monta tehtävää proseminaarin lisäksi odottaa paneutumistani. Niiden on vain valmistuttava limittäin ja lomittain kaiken muun kivan tekemisen ja harrastuksen välissä. Valtavat määrät aiheeni ympärille liittyvää lukemista odottaa pöydällä. En vain pysty paneutumaan niihin asioihin kunnolla silloin, kun olen väsyneenä ruumiillisen tuskani kourissa. Nytkin kaikki nuo kirjat ympärilläni herättävät lähinnä huonon omantunnon.

Lumiaurat ovat ehtineet meidän kadulle vasta iltapäivällä. Tällä kertaa satuimme olemaan yhtäaikaa ja osoitin mieltäni, kun aura veti taas isot kinokset autoni taakse, kun olin juuri putsannut sen. Onneksi

Torstaina jouduin sitten lumitöihinkin, jotka jatkuivat eilen perjantaina. Kävin molempina päivinä kylillä, tapasin ystäviä. Joka kerta auto oli kaivettava lumesta.  Eilen illalla olin pitkästä aikaa elokuvissa. Tuusulan kansalaisopiston alaisuudessa aloitti elokuvakerho, johon tietenkin heti liityin. Eilen esitettiin Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe, jota runsas yleisö seurasi hiirenhiljaa, keskittyen. Olimme Hyökkälän koulun (lasteni ala-ja yläaste aikoinaan) hienossa auditoriossa ja elokuvan loppuvaihella, kun siinä kuningas Yrjö VI perheineen katseli uutisfilmiltä omia kruunajaisiaan, jonka jatkoksi näytettiin Hitlerin puhe suurille väkijoukoille, palohälyttimet räpsähtivät soimaan. Elokuvan katselu piti keskeyttää ja poistuimme pihalle odottamaan hälytyksen selvittelyä. Palokunta tuli paikalle ja hälytys saatiin lopulta katkaistua. Jatkoimme elokuvan katselua. Sen jälkeen virisi vielä vilkas keskustelu yleisön tuntemuksista elokuvan suhteen. Minusta oli nautinto katsella hienoa, lämminhenkistä elokuvaa Bertien kasvusta Englannin kuninkaaksi ja ymmärtää, miten vaikea on joskus hypätä oman varjonsa yli. Elokuvan aikana oli taas satanut lunta.

Arttu tuli koulusta samoihin aikoihin ja auttoi minua saaden sitten kyydin kotiin pitkin auraamatonta Jokitietä.  

Kotiin palattuani ajattelin, että nythän en kahteen päivään liiku minnekään. Minua kehotetaan kovasti liikkumaan, venyttelemään, tekemään sitä sun tätä. Tunnen silloin itseni vanhaksi mummoksi, joka ei yleensä paljon liiku. Niinköhän muut minut näkevät? Miten tulkitsemme toisiamme, jos emme kuuntele heitä tarkalla korvalla?  Itse näen asian hiukan toisin. Tosiasia on nyt, että mitä enemmän liikun ja liikuttelen käsivarsiani, sitä liikuntakyvyttömämpi olen aina iltaisin.  Siitä seuraa, etttä yöt ovat hyvin tuskallisia, koska heräilen aivan liian usein liikkeiden aiheuttamaan kipuun. Välillä edelleen olkavarret kipuilevat, välillä oikea polveni. Sama rankahan niitäkin liikuttaa. Yritän nukkua kuitenkin niin pitkään, että pystyn nousemaan virkistyneenä ja jäsenet levänneinä. Aamupäivät ovat iloni edelleenkin. Silloin pystyn liikkumaan entiseen tapaan enkä osaa varoa. Tarvitsen siis näköjään vielä näitä lepopäiviä toipuakseni liiasta liikkeestä. Olisiko kuitenkin niin, että itse tiedän parhaiten, mikä sopii juuri minulle? Olenko oppinut tästä jotakin? Täyttä elämää voi elää myös hiljaa. On tärkeätä osata vain olla ja hengittää Äärettömän ihmeellistä voimaa.

Tältä näytti tänä aamuna. Kuvissani lumen määrä näyttää oikeastaan aika vähäiseltä. Se johtunee siitä, että parina viime vuotena olemme tottuneet jättiläiskinoksiin! Minun onnekseni niin ei nyt ole!

Tässä me kolme vanhinta sisarusta olemme pihatöissä ehkä noin 1953 äidin apulaisen Martan kanssa. Minä olen vasemmalla. 

Tiedättehän te sen, kun joidenkin ihmisten kanssa ei ole mitään puhuttavaa. Keskustelut kulkevat aina samaa rataa kuten ”onpa kaunis päivä tänään” tai ”mitä olet tehnyt” tai jotakin vastaavaa, johon keskustelu usein sitten tyrehtyy. Mutta toisten kanssa kuten yleensä kaikkien ystävieni kanssa keskustelunaiheet eivät koskaan lopu. Kaarinan kanssa tuntuu joskus, ettemme ole vielä päässeet edes asiaan, vaikka asioista koko ajan puhummekin. Niin se vain on.

Hyrylän torin ympäristö uinui ilta yhdeksältä tosi kauniina pienen huurteisen usvan keskellä. Kaikki näytti todella kuvaukselliselta. Kamera poltti repussani. Mukavuudenhalu voitti tällä kertaa. Oli aika käynnistää auto ja kiiruhtaa kotiin vällyjen alle. Pakkanen oli sentään hivenen laskenut. Muru-kissa kömpi sohvalle vatsalleni peiton päälle hellittäväksi. Valitettavasti kamera oli edelleen repussani. En kirjoittaisi tätä muuten, mutta kameran kaipaaminen viestii minulle jotakin, näyttää valoa tulevaan. Olen ollut niin lamassa pitkään, että jopa maailman kauneus on tuntunut tympeän tavanomaiselta. Normaalisti maailmani on täynnä maagista valoa ja lähes jokainen hetki inspiroi omalla tavallaan. Miten se kaikki on voinutkin jäädä taka-alalle? Aiemmin olen ajatellut, että vain väsyneenä en jaksa nähdä valoa ja ne hetket ovat lyhyitä. Nyt sitten väsymykseni on kestänyt kuukausikaupalla. Toki tulen toimeen ilmankin, ilman magiaa, ihmetystä, kauneuden energian aistimista, pulppuilevaa inspiraatiota. Voin elää tavanomaista elämää, niitä rutiineja, tehdä pakolliset tehtävät, mutta silloin olen pystyyn kuollut. Olen elänyt sellaista elämää joskus ennen, kauan sitten, mutta luulin jättäneeni ne ajat jo aikoja sitten taaakseni.

Opiskelu sekä sukututkimuskurssi että taidehistorian proseminaarivaihe, ne ovat äärimmäisen inspiroivia. Innostun aivan liian helposti ja aivan liian pienistä asioista. Joskus minusta tuntuu, että jokin hämäräperäinen luovuus on puhkeamassa kukkaan, mutta se ei pysty siihen, ei vielä tässä elämässä. Se vaanii minua kaikkialla ja joudun jatkuvasti tyynnyttelemään itseäni sanomalla: ”Ei sinun tarvitse, riittää kun elät päivän kerrallaan ja vain nautit muiden luovuudesta ja pienistä aikaansaannoksista, hetkistä, yksityiskohdista.” Mutta sittenkin se kolkuttaa itsepintaisesti lähes joka päivä. Kunpa maailma olisi ollut näin avoin jo silloin kun olin nuori!! Tuskin kaikki nykynuoret ymmärtävät käyttää sitä hyväkseen. Minä kadehdin heidän valinnanmahdollisuuksiaan. Minun nuoruudessani ovet sulkeutuvat jatkuvasti edessäni. Siksi varmaan olen säästänyt niitä aarrelaatikoitani täynnänsä piirustuksiani ja kirjoituksiani ja muuta roinaa kaukaiselta 1960-luvulta. Siksi varmaan olen kerännyt paperitavaraa ja kirjeitä vanhempieni kadotetusta nuoruudesta. Että jonakin päivänä loisin niistä uuden nuoruuden itselleni.

Sukututkimuskurssin alkaminen ja aiemman tiedon sulattelu ja lähteet, joiden äärellä olen aina välillä viivähtänyt, ovat myös päivittäin innostamassa, joskus liikaakiin. Eilen ja tänään olin taas tutkimassa rippikirjoja, oman lapsuudenkotini talossa eteläisessä Hämeessa Rengon Vehmaisten kylässä. Olin vuosissa 1890-1898. Koko kylä avatui uudella tavalla eteeni, mutta sen tulkinta vaatii kuitenkin paljon työstämistä. Talossa ja sen kahdessa torpassa asui lukematon määrä ihmisiä. Naapuritaloissa Eskolassa, Junnilassa,Yli-Marttilassa ja Ali-Marttilassa ja niiden torpissa oli väkeä vieläkin enemmän. Taloissa oli talon oman väen lisäksi kymmeniä renkejä, piikoja ja muonamiehiä. Kylässä oli lisäksi suuri käsistyöläisyhteisö. Omista isänpuoleisista esivanhemmistani Siukolan perintötalossa asui silloin vuonna 1851 syntynyt talollinen Karl Gustaf Henrikinpoika, hänen vaimonsa Hedvig Lovisa Erikintytär (s.1849), tytär Edla Sophia (s.1872) ja poika, isäni isä Karl Gustaf (s.1879).

Työ on ollut aina tärkeätä. Tässä kuva pellolta joskus 1930-luvulla. Oikealla on isäni äiti Lempi (1891-1941), joka oli Ahoisten Nikkilän tyttäriä ja meni talvella 1918 naimisiin isäni isän Kalle Kustaan kanssa.

Tuo rippikirjan aikaväli on ikäänkuin pysähtynyt hetki kylän historiassa kertoen lukemattomia tarinoitaan, joiden lonkerot ulottuvat myös minun lapsuuteeni. Tosin senkin ajan muistot ja tarinat poistuvat minun lähdettyäni, jollen kirjaa niitä eteenpäin. Jos katsoisin edellistä rippikirjaa, näkisin, että perheeseen syntyi Edla Sofian ja Kalle Kustaan jälkeen vielä kolme lasta, Erik Johan vuonna 1883, Maria vuonna 1885 ja Wilhelmina vuonna 1887 ja Johan Emil vuonna 1887. Kaikki kuolivat aivan pikkulapsina, Wilhelmina 6-vuotiaana. Näistä jatkan kunhan ehdin.

En saa tätä taloa kovin lämpimäksi. Tänä aamuna sisällä on lämpöä noin 17-18 astetta. Koska sauna on tehnyt olotilalleni poikkeuksellisesti hyvää, olen lämmittänyt sen nyt ainakin kerran ja joskus kaksikin kertaa viikossa. Normaalisti olen saunonut hyvin harvoin. Murukin käy siellä usein jälkilämmössä. Siinä saunassa istuessani mietin viime syksyä aina tähän päivään saakka. Toimintakykyni on ollut noin 10 prosenttia normaalista. Jos olisin vielä työelämässä, olisin ollut pitkällä sairaslomalla ja todennäköisesti tätäkin sairaampi. Koska olen lomaileva yksinasuva eläkeläinen, saatan jättää kaikessa rauhassa useita päiviä väliin ja torkkua sohvalla tekemättä mitään. Aamulla noudan sanomalehdet postilaatikosta saadakseni luettavaa aamukahvin kera. Ruokin kissan, käyn suihkussa, jos jaksan ja jatkan torkkumista. Lukeakaan en ole jaksanut kovin pitkään. Tuollaisina päivinä olen usein avannut tietokoneeni, mutten ole jaksanut käydä edes lukemassa sähköpostiani saati vieraillut Facebookissa. Joskus en jaksa avata edes televisiota ja jos avaan, nukahtelen katsellessani.  No, varmaan on muitakin kaltaisiani, joiden elämä on aika ajoin tällaista. Mutta että jatkuvasti...ei..

En halua tottua tähän. Kun olen käyttänyt niitä kymmentä prosenttia toimintakyvystäni, olen hoitanut nipussa asioita saadakseni asioita liikahtamaan eteenpäin. Opiskeluni on ollut minulle tärkeätä, vaikka olen välillä harkinnut senkin keskeyttämistä.  Jouduinkin marras-joulukuussa jättämään pari luentoa Helsingissä väliin, kun en pystynyt lähtemään sinne. Tiedän, että minut tuntevien ihmisten on vaikea uskoa sitä, kuinka huonossa jamassa olen ollut. Olenkin välillä tuntenut itseni teeskentelijäksi, kun kuitenkin välillä on ollut päiviä, jolloin olen pystynyt hoitamaan asioita niin, että ikäänkuin olisin entiselläni.

Viime tiistaina selvisin Helsingin yliopistolle omin jaloin. Kävin jopa katsomassa tennispalatsin Akseli Gallen-Kallelan Euroopan taidemuseoihin nyt jatkavan hienon näyttelyn. Juotuani vielä kahvit yliopiston kuppilassa, kiipesin vanhan puolen neljänteen kerrokseen, jossa luentomme ovat. Katselin hetken lumoutuneena ikkunasta Senaatintorille ja mietin oman seminaariaiheeni vaatimattomuutta vaikkapa vain tämän näkymän ja sen historian rinnalla. Oma järjenjuoksukin tuli mieleen (on tullut senkin jälkeen). Mutta entä sitten?  Kaikki aiheet ovat tutkimuksen arvoisia! Palaan asiaan ehkä jossakin vaiheessa.

Oikeasti olen ollut kaukana entisestä ja elän nyt hissukseen päivä kerrallaan. Monet ystävistäni ovat myös viime aikoina sairastaneet tai kokeneet suuria elämänmuutoksia.  En ole pystynyt olemaan heille paljoakaan avuksi, vaikka olen halunnutkin. Tyttäreni saa pian vauvan. Tuskin aikoinaankaan pystyin häntä riittävästi tukemaan, nyt entistä vähemmän. Olen joutunut kääntämään osan maailmaani ylösalaisin. En ehkä saakaan sitä enää käännetyksi takaisin. Sairastumme osittain juuri siksi, että vihdoinkin tajuaisimme muutoksen tarpeen. Vaikka yhtä muutostahan olen elänyt jo pitkään, mutta...

Pensaiden ja perennojen varret törröttävät kukkapenkin vähässä lumessa keinuen kevyessä tuulessa. Päivä ehti tässä välillä valjeta. Levollisesta kissasta tuli levoton kaappien päällä hyppivä ja minun tukkani ehti kuivua. Paljon tehtäviä on odottamassa. On ainakin aika vihdoinkin kirjoittaa sukuseuran jäsenkirje.  Ehkäpä ensin katson niitä kirjoja, joita lainasin eilen kirjastosta, osa seminaarityötäni ajatellen ja osa uutuushyllystä.

Tämä on yksi harvoja kuvia kesäkuulta 1966. Istuimme siinä Ateneumin rakennuksen takana tekemässä luonnoksia jotakin karsintatehtävää varten. Muistaakseni seurassani olleen tytön nimi oli Juulia. Vietimme osan karsinta-ajasta Ateneumin rakennuksessa, jossa koulu oli ja osan Pasilassa TV-talossa.

Olin keväällä 1966 osallistunut ylioppilaskirjoituksiin läpäisten ne kohtuullisesti ja minusta tuli ylioppilas. En antanut sille paljonkaan arvoa, koska ajatukseni poikkesivat perinteisestä, kapinoin yleistä ajattelua vastaan. Valtavirroista poikkeaminen tavalla tai toiselle jäi lähes luonteenpiirteeksi, ikiomaksi ominaisuudekseni. Se on varmaan tuttua monelle, vaikka emme kuitenkaan revittele sillä, emme nouse barrikaadeille, emme ilmaise ajatuksiamme julkisesti. Varmaan olisi aiheellista,  enemmän. Kun muut juhlivat hienoilla päivällisillä Aulangolla, minä menin Sotkalinnan tanssilavalle poikaystäväni kanssa. Ylipieni ylioppilaslakki keikkui päässäni. Oikeastaan vähän häpeän sen aikaista itseäni nyt, kun katson pysähtynyttä mielikuvaa itsestäni. Kapinoin tietenkin eniten vanhempiani vastaan, joiden ansioksi ylioppilaaksituloni lähes yksinomaan katsottiin, koska vieraat osoittivat onnittelunsa lähinnä heille. Siihen aikaan kouluttaminen oli vielä tärkeintä, opiskelija oli vain väline, jonka piti toteuttaa vanhempien pyrkimykset. Vastavirtaan kulkeminen saattaa näkynyt minusta ulospäin niin voimakkaasti, että jopa se nosti vanhempien ihmisen karvat pystyyn. Olemmehan nuorena niin mahdottoman itsevarmoja, omistamme koko maailman, kaikki on mahdollista meille. Vanhoista kuvistani löytyy jokunen isäni ottama valokuva siltä päivältä. Ylioppilaskuvaan en suostunut menemään.

Kapinointini näkyy mm. tästä penkkarikuvasta. Olen kuvassa äärimmäisenä oikealla.

Mutta harvoin omistamme maailman, vaikka edelleenkin haluan uskoa niin. Tuohon aikaan 1960-luvulla uusi aika sarasti, mutta nuorella oli silloinkin paljon vaikeuksia ylitettävänä. Suurimmat vaikeudet kerääntyivät itsetuntoon,  jota kouluvuosien aikana oli yritetty nujertaa. Kun nyt yritän tunkeutua tiheän kerrostuneen ajan läpi siihen aikaan, alan pikkuhiljaa ymmärtää niitä hienonhienoja säikeitä, jotka muovasivat tulevaisuuttani minun sitä edes tajuamatta.

Voin nyt palata ylioppilasjuhliini lauantaina 28.05.1966, joita vietimme maalla. Jostakin kumman syystä, näihin juhliin sekaantuu muita siellä vietettyjä juhlia. Suhtauduin saamiini lahjoihin äärimmäisen välinpitämättömästi. Jos kaivan aarrelaatikoitani, saatan löytää niistä vielä onnitteluja ja päiväkirjoistani joitakin kommentteja. Jätän sen tällä kertaa tekemättä. Olin lähdössä heti seuraavan viikon alusta Helsinkiin pyrkiäkseni Taideteollisen korkeakoulun kamerataiteen opintoihin. Karsintakokeet kestivät kokonaista kaksi viikkoa. Pyrkijöitä oli vaikka kuinka paljon. Pieni maalaistyttö oli ensimmäistä kertaa Helsingissä. Pyrkimys oli kova, mutta lahjat varmaan mitättömät. Koko tuolta ajalta minulla ei ole oikeastaan muita kuvia kuin oheinen Ateneumin rakennuksen takana ottamani. Pikkutyttöä peloteltiin sillä, että jos valitsijat näkevät, että harrastaa valokuvausta, ei ole mitään mahdollisuuksia päästä. Sääli, etten kuvannut kaikkia niitä mielenkiintoisia paikkoja, joissa silloin kävin. Niitä paikkoja kun ei välttämättä enää ole olemassa. Jos nyt voisin neuvoa nuorta itseäni, ohjeeni olisi, elä aina vain omaa elämääsi välittämättä muiden mielipiteistä. Nimittäin niitä mielipiteitä on aina riittänyt, jopa nytkin.

Olisiko tässä joulu 1968, kun olin ensimmäistä joulua pois kotoa. Siinä äiti ja kaikki nuoremmat lapset. Seuraavana jouluna nimittäin tulimme Saksasta Suomeen. Tyttäreni Christina syntyi huhtikuussa 1969 ja kastettiin joulun aikaan Suomessa.

On vaikea päästä tutkimaan sitä maalaistytön herkkyyttä, joka varmaan ärsyttikin joitakin jo kouluaikana ja jopa noiden kahden Helsingin viikon aikana. Joku pieni kommentti palautuu mieleni, siinä kaikki. Palasin kotiin viettääkseni viimeistä nuoruuden kesää. Kun kävi ilmi, etten päässyt opiskelemaan, olinhan pistänyt kaiken yhden kortin varaan, aloin etsiä työpaikkaa Helsingistä. Soittelin valokuvausstudioihin ja olisin mennyt töihin jopa ilman palkkaa saadakseni työkokemusta. Aika rohkeaa. Ilman asuntoa ja rahaa Helsingissä! Syksyn tullen kotona olemiseni alkoi ärsyttää minua ja erityisesti äitiäni. Kun vanhempieni ystävät Marita ja Urho Vartiokylästä tulivat käymään, lähdin heidän mukanaan Helsinkiin, paikan päälle etsimään työtä. Se syksy kokonaisuudessaan on toisen jutun paikka.

Siltä syksyltä minulla on nimittäin monta muistoa, mutta yksi  on ylitse muiden. Se palaa aina vuoden pimeimpääin aikaan kulkiessani ulkona ja nähdessäni ihmisten valaistuja ikkunoita. Silloin kaipasin omaa kotia, pesää. Se kaipuu jatkui vuosia kunnes se muuttui joksikin muuksi, sisäänrakennetuksi ehkä. Joka tapauksessa tämä turvallisuuden kaipuu on kulkenut aina rinnallani. Useimmille meistä turvallisuus on kaikista tärkeintä. Se on niin itsestään selvää, ettemme edes ajattele sitä. Mutta kun sen rakenteet hajoavat, joudumme sivuamaan sitä.

Pari kuvaa Päikistä,  tammikuussa kuolleesta sisarestani. Kuolema tuntuu joskus niin lopulliselta, vaikkei se toisaalta sitä olekaan. 

Tajuan, että minun on suljettava se ovi lopullisesti. On siis ymmärrettävää, että se sattuu kovaa. Monella tapaa. On myös omituista, että oman elämänsä symboleja joutuu etsimään hyvinkin kaukaa. Olen varmaan kierrellyt aiemmin näitäkin tarinoita kuin kissa kuumaa puuroa. Näin vuoden viimeisenä päivinä joudun miettimään myös niitä monia sanomia muidenkin kuin oman kohtaloni kautta. Monen ystäväni edessä on ollut suuria muutoksia, tietoja sairauksista, kuolemia, mutta myös vinkkejä uuden ajan koittamisesta. Toivotankin onnellista ja entistä parempaa uutta vuotta kaikille lukijoilleni!

Joki on tulvinnut kovasti, mikä on ollut aika harvinaista viime vuosina. Tämän kuvan otin aamuvarhain 28.12.2011

Sitten tulevat nk. uskovaisten käyttämät vaikeat sanat kuten armo, johon en ole edes uskaltanut puuttua. Olen vain joutunut kohtaamaan sen ajatuksissani ja tiedän sen odottavan käsittelyäni. Mutta on vaikea lähteä tulkitsemaan sanoja, jotka ovat mielessäni tähän saakka kuuluneet jonkun ”armoitetun” joukon käsitteisiin, joihin minulla ei ehkä ole edes lupa koskea. Kirkko on kautta vuosisatojen kahlinnut ja eristänyt meitä itsestään. Armo on meitä kaikkia varten, mutta ei tekojemme takia. Armolahjoja voimme pyytää ja saada. Niitä meillä useimmilla onkin ja voimme käyttää niitä kiitollisuudella. Jokainen kristinuskon kirkkokunta ja lahkot ymmärtävät ja tulkitsevat näitäkin Raamatun käsitteitä omalla tavallaan. Minulle pienistä pienimmälle ihmiselle riittää siksi oma lapsen uskoni, jonka olen saanut lahjaksi samoista lähteistä. Saattaa käydä myös niin, että tulkitsen lukemaani täysin omalla tavallani. Eikä edes se ole väärin.

Kävelytiellä piti vielä tänään ylittää isoja lätäköitä.

Sairauden ytimeenkin pitää mennä sisälle ja tutkia sitä tarkkaan. Kaikkein vaikeimmassa vaiheessa se ei vain tahdo onnistua. On hurjan vaativaa alkaa tutkia itseään symbolisesta ulottuvuudesta. Se ei voi tapahtua hetkessä vaan vaatii pitempää kypsyttelyä. Aina jaksaessani olenkin ottanut jonkin asian mietiskeltäväksi. Menneisyyden haamut ovat vierailleet yöllä luonani, tulleet uniini. En ole niistä kaikkia edes tunnistanut. Olen nyt ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt kuunnella myös fyysisiä merkkejä.

Nyt Tapaninpäivänä katkennut oksa kadun puolelta.

Jopa melu ympärilläni oli sanoma. Ennen joulua kirjoitin siitä blogin ”Metelin olemuksesta”, joka jäi sitten kuitenkin julkaisematta. Läheinen rakennustyömaa kun on jo pitkään herättänyt minut aamuvarhain. Nyt joulun aikaan tulivat sitten myös nuo voimakkaat tuulet, jotka tekivät ympäri Suomea paljon tuhoa. Minunkin sairaasta jalavastani katkesi taas iso oksa suoraan tielle. Onneksi joku korjasi sen sieltä syrjään häiritsemästä. Olkavarteni kun eivät aivan vielä salli ruumiillista työtä. Nyt käsitän, että meluaihe oli käsiteltävä, se on tavallaan eräs avain olotilaani. Olen tuntenut itseni uhriksi aivan liian pitkään, en ole pystynyt käsittelemään monia asioita, koska en ole ymmärtänyt niitä. Itsesääli, jota aloin tuntea, itkut, ne johtuivat sellaisistakin kokemuksista, joista kirjoitin seuraavaa:

Muutosten kesä 2009 toi kotiini vesivahingon myötä levottoman kesän levottomien tapahtumien ja mielen lisäksi. Remontin ja kuivurien äänet olivat täällä sisällä seuranani. Kun menin ulos, puutarhan aidan takana tehtiin viikkokaupalla kaukolämpötöitä ja sitten myöhemmin vielä rakennettiin kävelytie töiden jäljiltä kuntoon. Meteli kauniina kesäpäivinä oli usein korviahuumaava. Vältin aihetta, katsoin kauemmas horisonttiin.

Jotenkin vain kestin sen kaiken kuten olin kestänyt vuosikausia kotoa sisältä öisin tulevat häiritsevät äänet. Yritin aika ajoin käyttää erilaisia korvatulppia, jotta olisin saanut nukkua häiriöittä, mutta jostakin kumman syystä valtavan kuorsauksen ääni ohitti ne. Ei se mitään, jos kuorsaus olisi ollut ainoa häiriötekijä. Aamuyöhön saakka ensin viereisestä huoneesta kantautui television ääni ja erilaisten seikkailu- ja sotapelien äänet. Toisinaan pelaaja oli sammunut näppäimistön päälle ja kone huusi toistuvasti vaikkapa: You have attacked me. Unessa puhumiset, muut ääntelyt ja unissa kävely herättivät minua myös.  Sitten aamulla alkoi herätyskello soida, usein käytössä olivat normaali herätys ja sitten vielä puhelinherätys. Oli hänellä työpäivä tai ei, herätyskello tuntui aina olevan soimassa jo paljon aiemmin kun piti tai ei-pitänyt nousta. Varmuuden vuoksi. Makuuhuoneessa vallitsi täydellinen metelien sekamelska. Asiasta oli turha huomauttaa kuten aluksi toki yritin. Kyseinen henkilö ei omasta mielestään edes kuorsanut eikä hänellä ollut mitään käsitystä, kuinka tuskaisan olon hän aiheutti minulle. Jälkikäteen olen tajunnut, että hän oli täysin tunteeton tajuamaan muille aiheuttamaansa vahinkoa. Jos hän näytti jotakin tunteeseen viittaavaa, se oli opittua ja teeskentelyä jonkun tavoitteen saavuttamiseksi. Tässä vain pieni katsaus. Niin tai näin, yritin vain selvitä siitä kaikesta siirtymällä sohvalle, nukkumalla viikonloppuisin päivällä, bussissa työmatkoilla. Selvisin hengisssä. 

 

En kuunnellut enkä halunnut tunnistaa merkkejä itsessäni. On vaikea nyt edes päätellä, mitä olisin silloin edes voinut tehdä. Jatkoin vain elämääni omassa kauniissa ympäristössäni, mielikuvituksessani, inspiraatioiden ja energian pyörteessä. Nyt syksyllä kun menetin kaiken energiani, ymmärrän sen johtuneen siitä stressistä, jonka piilotin liian pitkäksi aikaa syvälle ruumiiseeni. Miksi juuri jänteisiini, miksi juuri olkapäihini, jotka olivat vuosien mittaan ottaneet kantaakseen niin paljon?  Olkapäät ja selkä kestävät paljon painoa, jaksavat kannatella ison taakan. Ne ovat meille elintärkeät kaikissa toimissamme, ne vaikuttavat käsiimme.  Jos molemmat olkavarret ovat kipeät, ei pysty edes ilman tuskaa vetämään peittoa yöllä päälleen saati tekemään paljon mitään muutakaan, jollei sitten turruta kivuntunnetta vahvoilla särkylääkkeillä.

Aloin ymmärtää kantaneeni sisäistä uhria. Olisin ehkä vapautunut tästä jo aiemmin, jos en roikkuisi edelleenkin koko ajan olkavarsistani kiinnitettynä, tämän säälittävän, turhanpäiväisen oikeusjutun vankina. Olemmeko koskaan täysin valmiita kohtaamaan ne kaikki pirut, jotka meidän on kohdattava? Voimmeko edes luottaa täysin niihin ihmisiin, joiden tulisi auttaa meitä?

Olisi korkea aika jättää tämä synkkä elämä taakseen...

Kun minulla olisi paljon muutakin tekemistä odottamassa kulman takana!! Ja mukavampaa kirjoittamista.

Kevääseen ja valkovuokkoihin ei ole enää kuin hetki...

Nyt kun minulla kerrankin on luonani poseerava kissa, tilaisuutta pitää käyttää enemmän hyväkseen. Löytyisikö pientä tonttulakkia?

En anna koko joulun liikuttaa tai rasittaa minua. Se saa mennä ohitse kuin tavallinen viikonloppu. Poltan kynttilöitä, ikkunoille olen jo kuun alussa asettanut kyntteliköt ja oven viereen etupihalle ihanan puksipuuvalon. Pari jouluvaloa odottaa vielä niiden asettamista valaisemaan tätä mahdottoman synkkää ja pimeää aikaa (jos olkapääni suovat). Viime jouluna pakenin pohjoiseen pääsemättä kuitenkaan eroon joulusta.

"Ai, ei joulua vai?" 

Ajatelkaapa hetki itseänne ja omaa mahdollista reagointianne suuriin juhlapyhiin! Jos koette elämässä suuria muutoksia vaikkapa omassa perheessä tai lähiympäristössä, niin miten se mahdollisesti vaikuttaa ajatuksiinne, miten se stressaa salakavalasti ja vaikuttaa ajatuksiin. Sairaudet, kuolemat, lasten kotoalähtö, eläkkeelle jääminen, työttömyys, muutokset rahatilanteessa.  Olen sen verran nähnyt ympärilläni muidenkin elämää, että tiedän aiheesta aika paljon. Jo kohta kymmenen vuoden ajalta muutokset ovat tulleet ryminällä omalle kohdalleni ja aiheuttaneet ties millaisia reaktioita, joiden seurauksia nyt elän. Jos elämä olisi pysynyt ennallaan tai sellaisena kuin sen halusin olevan, niin kaikki sujuisi edelleen leikiten. Leipoisin piparkakkuja, torttuja ja hedelmäkakkuja tonttulakki päässä hyräillen joululauluja kuunnellen. Samalla laatisin aattoillan ruokalistaa. Olin varmaan perheeni mielestä aika ärsyttävä. Olen hypännyt siitä ulos. Nyt olen toisella tavalla ärsyttävä, ehkä enemmänkin vaikeasti ymmärrettävä/tulkittava.

Mutta monta kertaa tämänkin viikon aikana mieleeni on tullut, että voisinpas tehdä enemmän hyvää. Voisinpa auttaa muita ihmisiä. Myötätuntoa ja lähimmäisen apua tarvitaan monessa paikassa. Mutta kaikkein tärkein tehtävämme on olla olemassa ensin itseämme varten, arvostaa, rakastaa ja kunnioittaa itseämme. Sitten heti perään, meidän on keskityttävä niihin tehtäviin, jotka olemme saaneet tänne maan päälle tultuamme. Minua sieppaa joskus se, kuinka niin paljon ylpeillään äänekkäästi hyvillä teoilla ja tekemisillä, kummilapsilla ja rahojen laittamisella ties mihin tarkoitukseen. Hyväntekeväisyyden tulee mielestäni jäädä piiloon, se on parasta nimettömänä. Toisekseen sen ei tarvitse olla mitenkään suurellista. Voimme tehdä päivittäin pieniä hyviä tekoja toisillemme, vaikka kuinka pieniä. Meidän yhteyskuntamme on kieroon kasvanut. Se puhuu toista, mutta tekee toisin, jolloin sanat ja teot eivät kohtaa. Siksi täällä on monen mahdottoman vaikeaa elää ja olla. Minne tahalle katsonkin, näen tarpeen auttaa, olla tukena, huomata, rakastaa. Varmaan meidän kaikkien on hyvä lähteä niistä pienenpienistä teoista lähimmillemme sen sijaan, että kurkottelemme kunniaa isoilla rahasummilla.

Teen kaikenlaista muuta vetelehtimisen lisäksi, niinkö kirjoitin? En edelleenkään paljon muuhun pysty kuin retkottamaan sohvalla, ottamaan pieniä torkkuja ja vain olemaan. Fysioterapeuttti totesi olkapäideni jänteiden olevan tulehtuneet ja minun on edelleen vältettavä kipua tuottavia liikkeitä. Parin päivän aktiivisuus ja toiminta on melkein aina kostautunut. Tuntuu, että otan välillä askeleen eteenpäin ja sitten kaksi taakse. Tänään oli kyllä pakko käydä kaupassa ja parantamassa hetki maailmaa ystävän kanssa. Samalla hain apteekista kylmäpakkauksen, jota terapeutti suositteli kipukohtiin. Jos täällä talossa vain ei olisi niin hemmetin kylmä muutenkin. Oikein ihmettelen nyt, miten olen selvinnyt kaksi todella kylmää talvea.

Nytkin parhaillaan Muru nukkuu modeemin päällä. Onneksi lemmmenkipeysaika on helpottanut! Saunakuviakin löytyy. Jos kissakin karvoineen palelee...

Viime viikolla  etsiessäni kirjahyllystäni aivan jotakin muuta kirjaa, Caroline Myssin kirjoittama "Toipumisen taito" putosi jalkoihini. Ei mikään ihme, sillä en halua mitään muuta kuin toipua ennalleni, täysin terveeksi. Luin kirjan samantien etsien sieltä selityksiä, keinoja ja apua. Myss edustaa energialääketiedettä, joka tutkii kehon, mielen ja hengen suhdetta. Hän yhdistää mielenkiintoisesti ja viisaasti useita eri oppeja lännen ja idän uskonnoista ja filosofioista.  Monen sairauden syy on menneisyydessä, jonne sairastunut on jättänyt energiansa. Siksi sairaan on noudettava energiansa takaisin sieltä jostakin. Se vaatii muutoksen tekemistä omassa tietoisuudessa ja sanastossa. Myss kirjoittaa, että tällöin on juostava kovempaa kuin menneisyys. On opittava tiedostamaan, missä oma energia luuraa ja mitä ajattelee. Kirja on lisännyt erityisesti ymmärrystäni niiden muutosten suhteen, joihin aiemmin viittaisin. Olen matkalla eteenpäin.