Karua kauneutta, lempeitä tuulenhenkäyksiä tai purevaa viimaa. Hymyilevää varvikkoa tai sihisevää sohjoa. Siellä mieli lepää ja lentää yhtä aikaa. Tervetuloa tunturiin.

Monenlaisissa paikoissa on tullut retkeiltyä, mutta tunturi on ehkä kaikkein eniten oma maailmansa. Säiden vaihtelevuus vaikuttaa korkealla ja avaralla paikalla enemmän kuin alhaalla metsässä. Tunturin huippu voi olla mitä leppoisin paikka katsoa kuin ikuisuuteen jatkuvaa maisemaa. Seuraavana päivänä se voi olla kylmä ja suojaton aava, jossa pitää tarpoa liukkaassa kivikossa.

Jos tunturissa ovat vaihtelevia säät ja fyysiseen tilaan liittyvät tekijät, niin sitä se on myös henkisellä puolella. Parhaimmillaan pääsee uskomattomaan olotilaan, jossa pelkkä oleminen riittää, eikä ylitsepääsemätöntä murhetta näy missään. Joskus taas raskaita kiviä tuntuu olevan rinkan lisäksi myös ajatuksissa. Silloin voi vaikka istahtaa alas ja kuunnella, olisiko tunturilla mielipidettä asiaan.

Vaellusreissuilla uskollinen matkakumppani on muistivihko, johon kirjoitan päiväkirjamerkintöjä, lintuhavaintoja, runonsäkeitä tai ajatuksia muuten vaan. Muutamasta reissusta olen kirjoittanut pidemmän matkakertomuksen ja tänä vuonna kokeillut myös kuvakertomusta. Hämmästyttävän hyvin sitä muistaa jälkikäteen pieniä yksityiskohtiakin. Tuota rinnettä kavutessani mietin sitä ihmistä ja tuon puron varrella muistelin, milloin näin ensimmäisen sinirinnan.

Kesäkuun toisella viikolla Lapin reissun varusteisiin kuului ensimmäistä kertaa järjestelmäkamera laukkuineen. Välillä se oli kosteiden kelien takia varmaan reilun vuorokauden vain taakkana. Onneksi lopulta tuli kirkkaampaa ja kamera pääsi tositoimiinkin. Eikä se niin vaikea kannettava rinkan kyljessä ollut, ettei pääsisi seuraavallakin kerralla mukaan.

Kirjoitus julkaistu 1.7.2008 21:42

Kommentit

Haluatko kommentoida kirjoitusta? Rekisteröidy Kuvablogiin