Otin pienet päiväunet.  Herättyäni kävin mielessäni virtuaalisesti heinäkuun lopun metsässä, jossa kasvoi niin isoja kuusia, että niiden alla pystyi oleskelemaan. Olin äitini kanssa mustikassa ukkoskuuron yllättäessä.  Onneksi lähistöllä oli näitä valtavia kuusia, joiden alla oleviin huoneisiin saatoimme paeta pitämään sadetta.  Nuo onnellisten aikojen hetket palasivat elävänä mieleeni. Rupattelimme sadetta pidellessämme niitä näitä ja vertailimme saaliitamme. Ämpärimme olivat  jo puolillaan ihania, sinisenmustia ja pulleita mustikoita. Kukaan muu kuin minä ei ollut koskaan voittanut äitiäni mustikanpoimimisessa.  Sen hän muisti aina kaikille mainita. Mustikassa käynti oli jokakesäinen yhteinen harrastuksemme. Nuorempana äiti kävi yksinkin marjassa viettäen tuntikausia kaukaisissa metsissä.  Vielä 50-luvulla menimme metsään koko perhe ja osa äidin sukuakin niin kuin Karjalassa oli aina ollut tapana. Silloin keräsimme päreistä tehdyt pyykkikorit täyteen. Vietimme metsässä koko päivän. 

En vain tiedä, minne into lähteä metsään marjaan on nyt hävinnyt. Kun äiti lähti paremmille marjamaille viisi vuotta sitten, on ollut vaikea enää kokea sitä innostusta ja kiihkoa, joka valtasi minut mustikoiden kypsyttyä. Saatoin silloin kesken työviikon lähteä maalle. Ryntäsimme äidin kanssa metsään ja poimimme pimeän tuloon saakka. Ehkä olisimme poimineet vielä taskulamppujenkin kanssa! Joskus suorastaan makasin mättäällä, kun edessäni oli niin paljon poimittavaa. Mutta niitä metsiäkään ei enää ole.  Pikkuhiljaa kaikki ihanat lähitienoon (Renko) mustikkametsät katosivat.  Metsiä harvennettiin ja hakattiin tai tuli huonoja mustikkavuosia. Täälläkin (Tuusula)  on jo vuosia ollut vaikea löytää mustikoita muualta kuin  marketin ulkopuolella olevilta pöydiltä 5 e/litra. Oli uskomattoman noloa aikanaan mennä ensimmäisen kerran ostamaan mustikoita, jotka ehkä joku thaimaalainen oli kerännyt. 

Karjalassa ajoimme kymmeniä kilometrejä niin, että tien molemmin puolin näytti olevan samanlaisia mustikkametsiä kuin meillä ennen muinoin.

Ajatella, että vieläkin tulee äitiä niin ikävä, että itkettää!

Ja toisekseen tällä haaveilemisella ja ikävöinnillä yritän taas vain vältellä töitä. Sunnuntain esitys olisi hyvä saada valmiiksi.

Kirjoitus julkaistu 16.7.2008 14:40

Kommentit

Haluatko kommentoida kirjoitusta? Rekisteröidy Kuvablogiin