Vuorovaikutuksessa muiden kanssa tajuaa asioita. Huomaan eläneeni suuren osan elämääni kuplassa, eräänlaisessa koelaboratoriossa. Organisaatiot ja pienet perheyksiköt tekevät ihmiset tavallaan sairaiksi. Ikäänkuin ei ole tarpeeksi kunnollisia peilejä, joista näkisi oman itsensä.
Naisen osa ja erityisesti normista poikkeavan naisen osa on vaikein. On piinallista olla monessa ristitulessa. Ensin nuorena pitää olla kaunis Elovena-tyttö, hoikka, urheilullinen, todistuksen keskiarvo 10. Sitten pitää astua miesten silmiin ihanana, muodokkaana Barbiena 15 sentin korkokengät jaloissaan. Sitten tulee äidin rooli pullantuoksuisena ja uhrautuvana naisena, jolla ei ole omaa elämää ollenkaan. Töissäkin pitää käydä vähän niinkuin salaa. Työnantaja ottaa kaikki mehut irti, lapsia ei oikeastaan saisi olla eivätkä ne saisi ainakaan sairastaa eikä lisääkään saa tulla, koska useimmiten takaisin ei sitten enää ole tulemista. Vanhanakin on tärkeintä, että ulkonäköodotukset täyttyvät. Kun sitten alat olla rupsahtanut vanhempi nainen, sinua ei oikeasti enää kuunnella. Sitä kokemusta, mitä olet saanut elämässäsi käydyistä taisteluista miesten, naisten, perheen ja työn ristitulessa ei arvosteta. Kun taas miestä, joka on useimmiten käynyt vain kotona vastaanottamassa naisen palveluja, arvostetaan vuosien mittaan entistä enemmän yhteiskunnan tukipylväänä. Nainen yksin ei ole mitään!
Eilinen pilvi kuvattuna kotini viereisen pellon päällä.
Kuitenkaan naiset eivät koskaan halua myöntää asiaa. He tekevät ilomielin rakkaudesta kaiken ja syövät jätteet muiden pöydistä. Ja auta armias, jos nainen haluaa irrottaa itsensä tästä turpeesta! Siitä syntyy sellainen möly ja vastarinta.
Minun ei oikeastaan pitänyt kirjoittaa aivan tällä tavalla, mutta jokin piru meni minuun. Sain nimittäin puheeni ja kuvaesitykseni huomiseen tilaisuuteen lähestulkoon valmiiksi ja voin nyt nauttia tästä päivästä täydestä, siis vaikka tälläkin tapaa. Tämä juttu on kanssa siinä ja siinä, kuuluuko se tänne vai salaiseen blogiini. Mutta....
Kun nimittän hetki sitten tyhjensin täpötäyttä miesten tuhkakuppia terassin pöydältä, alkoivat yllolevat asiat tulvia inspiraation tavoin mieleeni. Muiden jälkien korjaaja, muiden mielipiteiden huomioija, aina huonompi kuin muut. Ja ne muut eivät koskaan edes tee mitään vain elävät loisten tavoin (anteeksi!). Ja kukaan ei nyt enää koskaan määrää, mitä esitän ja puhun. Ja mitä teen! OLEN VIHDOINKIN VAPAA.
Itse asiassa 75-vuotias enoni on vierailunsa aikana avannut lisää silmiäni omilla kommenteillaan. ”Kumpi on parempi EMÄNTÄ?” Sen kysymyksen hän esitti. kun kerran kokkailin tyttärentyttäreni kanssa keittiössä. ”Ja jo oli aikakin tyhjentää tuhkakuppi”. Miehet saavat naiset (tämän naisen) raivoihinsa puuttumalla pikkuasioihin. Tämä kaikki, mitä tässä sivuan, on vain jäävuoren huippu, vallankäytön pieniä osasia. Ja ihmeellisistä on, että suurin osa naisista on tässä mukana. Minua on tällä tavalla pidetty aisoissa koko elämäni sekä kodeissani, perheessäni että työelämässä. Eläkkeelle siirtyminen on kuin pääsisin aitaamattomalle laitumelle.
Enoni tuli vierailulle tällä laivalla. Hän seisoo kuvan keskellä.
Kirjoitus julkaistu 19.7.2008 10:57
Haluatko kommentoida kirjoitusta? Rekisteröidy Kuvablogiin
