Ihmettelen välillä sitä, että viihdyn niin hyvin yksikseni. Melkein kuin unohdun omaan seuraani.  Stressi tuntuu olevan tipotiessään ja päiväni kuluvat rauhallisesti niitä näitä tehdessä. Kuten varmaan olen monta kertaa maininnut kaikki on rempallaan.  Raskaimmat työt pyrin sijoittamaan aamuun esimerkiksi eilen pesin askartelu/varastohuoneen ikkunoita ja lattiaa. Järjestelin tavaroita uudelleen jne.  Joinakin päivinä saatan otan iltapäivällä pienet nokoset. Toisaalta työelämässä ollessanikin nukuin työmatkat  mennen tullen eli usein melkein tunnin päivässä. Kutsuisinko tätä penkomisvaiheeksi, kun käyn läpi tavaroitani, järjestelen, siivoan, hävitän.  Olen muutamana päivänä rekisteröinyt lisää kirjojani netissä olevaan kirjastoon.

http://fi.librarything.com/ 

Olen kirjannut sinne  vasta runsaat  300 kirjaa eli muutaman hyllyn.  Eräänä iltana myöhään ylitin 200 kirjaa ja oli aivan pakko mennä ostamaan 25 dollarilla elinikäinen oikeus kirjaston pitämiseen. Kuka tahansa voi syöttää omaan kirjastoonsa 200 kirjaa.  Nyt virtuaalikirjastosta on siis tullut jo oikea projekti. 

Rakastan kirjoja yli kaiken. En voisi kuvitella maailmaa ilman kirjoja. Muistan vieläkin joskus lapsena 60-luvulla televisiosta näkemäni erään Hämärän rajamailla/Twilight Zone-sarjan osan , jossa vanha mies oli jossakin maanalaisessa kirjastossa tutkimassa kirjoja maailmanlopun koittaessa.  Kun hän huomasi tilanteen, hän iloitsi siitä, että saisi nyt vain lukea lukea ja olla kirjojen seurassa.  Siten hän vahingossa pudotti ja rikkoi silmälasinsa.... En varmaan muuten muistaisi tällaista....  Ja kunhan vain ehtisin lukea kaikki kirjat...

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Twilight_Zone 

Kun pengon kirjahyllyjäni, niin eteeni tuleee  paljon muistoja, Ne lienevät toisaalta sellaisia asioita, jotka minun pitää nyt käsitellä, jotta voin jatkaa eteenpäin . Tänään muistot tulvahtivat taas elävänä mieleeni, kun eteeni tuli Ahti Paulaharjun kirja: Topografian ja suunnistamisen perustiedot.

Isäni on lahjoittanut sen minulle vuonna 1957 eli varmaan juuri 10-vuotissyntymäpäivälahjaksi, jolloin sain useita kirjoja. Koska isäni oli mm. kiinnostunut kartoista ja luonnosta , oli ilmiselvää, että hän halusi siirtää myös lapsilleen samoja kiinnostuksen aiheita. Minä satuin varmaan olemaan meistä sisaruksista vanhimpana kaikkein otollisin kohde. Ahti Paulaharju oli ammatiltaaan eversti ja varmaan eläkkeellä ollessan kirjoitteli ja teki paljon muutakin. Hän seurasi omalla tavallaan suuren isänsä Samuli Paulaharjun jalanjälkiä tutkimalla mm. Oulun linnan vaiheita, Hailuotoa ja muita kohteita. Minun kiinnostuksestani ei koskaan tullut niin syvällisitä, tieteellistä ja teknistä kuin voisi kuvitella. On ollut riittävää, että olen pystynyt sisäistämään näkemäni kartan  ja jatkossa intuitiivisesti kulkemaan sen mukaan pahemmin eksymättä. Toisaalta eksyminenkin on usein ollut toivottavaa.  Kirjan viimeinen luku on muuten nimeltään Toiminta eksyksissä.  

Huomasin kirjan lopussa luettelon Eräitä kansanomaisia maastotieteellisiä nimityksiä. Kyllä suomen kieli on rikasta.  Miksiköhän kutsutaan ojaa suonomaisessa maastossa, johon voi upota? Niin minulle kävi heinäkuun lopussa vadelmankeruureissulla, kun astuin vedettömään ojaan ja aloin vajota. Oli pakko hypätä sukkasillaan  saappaista pois ojan reunalle. Isäni muuten on antanut aika paljon nimiä eri paikoille siellä kotiseudullamme.

Stressiäkin on hiukan ilmassa. Olen alkanut nähdä  jo unia sukukokouksesta Raisiossa ensi sunnuntaina. Ehkä minusta ei olekaan niihin juttuihin.... 

Kirjoitus julkaistu 5.9.2008 11:16

Kommentit

Haluatko kommentoida kirjoitusta? Rekisteröidy Kuvablogiin