Polulle kauas / Elämä on vähästä kiinni...

Kun kerran koetellaan, niin sitten kunnolla. Eilen ihanan päivän päätteeksi ruuhka-aikaan iltapäivällä ajauduin Hämeentiellä Nukarin kohdalla Nurmijärvellä noin 15 kilometriä kotoani vastaantulevien autojen kaistalle silmieni lurpahtaessa kiinni.

Tämän kartan nappasin Google Earthistä. Tulin kuvaa katsoen ylhäältä alaspäin ja suistuin vastaantulevien kaistalle suunnilleen siinä kohdassa, missä on tien merkki 45 ja lensin ojan läpi pellolle noin 100 metriä.

Havahduin ajaessani suoraan kohti vastaantulevaa  pientä henkilöautoa. Käänsin viime hetkessä autoni nopeasti vasemmalle tien penkkaa kohti, mutta tienvieri oli niin kapea ja vauhtini oli sen verran suuri, etten pysynyt siinä vaan hyppäsin syvän ojan kautta pellolle, jossa jatkoin noin 100 metriä auton vauhdin hiljetessä. Lopuksi pysäytin moottorin. Aloin kaivaa heti hansikaslokerosta auton papereita, kenelle pitää soittaa. Olin hämmentynyt, ihmeissäni, häpeissäni, kaikki tunteet risteilivät päässäni. En ollut loukkaantunut, ikäänkuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Yhtäkkiä kuuman kesäpäivän elämä alkoi pyöriä ympärilläni. Aloin tiedostaa tapahtumat ylhäällä tiellä. Siellä seisoi ambulanssi, pari autoa, muutama ihminen.  Kävelin viljapellon läpi heitä kohti. En edes muista, missä järjestyksessä toimin. Meninkö ensin naisen luo, jota vastaan olin törmätä, halasin häntä, pyysin anteeksi?  Minun olisi pitänyt pyytää hänen tietonsa. Hän varmaan pelästyi myös hirveästi, mutta säilytti onneksi mielenmalttina eikä alkanut toimia hätiköidysti.  Olin hetken niin sekaisin.  Ambulanssi oli ajamassa juuri sattumalta ohi kuljettaen jotakin kiireetöntä tapausta. Poliisikin oli sattunut paikalle, kotimatkalla, vapaa-ajalla, hän kyseli tietoja ja hälytti paikalle päivystävän partion. Liikenne solui suoralla yhtäjaksoisena. Itkin aina välillä, kun tajusin, mitä olisi voinut tapahtua. Ihmettelin ääneen sitten sitä, miten havahtuessani toimin täysin kylmän rauhallisesti ajatuksena vain välttää yhtentörmäys. En pelännyt, mutta en myöskään hätääntynyt. Auton vauriot ovat ulkoisesti vähäisiä, käyn tänään tarkistuttamassa. Ystävällinen poliisi ajoi autoni pois pellolta ja vei minut sillä kotiin kotiin. Sain tietenkin sakot liikenteen vaarantamisesta ja itse annoin itselleni vakavan muistutuksen siitä, että minun on uskottava se, etten koskaan enää saa lähteä pitemmälle ajolle iltapäivisin kahvia juotuani. Matala verenpaineeni,  jota kuuma ilma vielä laskee, tehostaa kahvin vaikutusta. Silmäni haluavat mennä kiinni. Tällä kertaa selvisin säikähdyksellä.

Olin tänään sisareni kanssa laittamassa vanhempiemme hautaa Rengon hautausmaalla. Jokin aika sitten raskaat hautakivet olivat kaatuneet, nyt ne oli saatu pystyyn ja saatoimme viedä sinne kesäkukat.  Kivien juureen lisäsimme ensin 140 litraa puutarhamultaa, johon sisareni kaivoi neljä pientä ruusua ja neljä markettaa.  Hautausmaalla tapaa usein mielenkiintoisia ihmisiä. Yleensä maan alla on vielä paljon enemmän sellaisia, jotka haluaisin tavata.

Ajoin Rengon kirkolle lapsuuteni kotikylän Vehmaisten kautta ja vakoilin kotitanhuuni tilannetta. Peltojen takaa kuvasin maisemaa, otin kuvia ja videota.  Jotenkin alue näytti omituiselta, joko kotitaloni ja vanha aitta olivat  purettu tai paljon puita oli kasvanut eteen. Viime vuoden toukokuun viimeisenä päivän ottamassani kuvassa, molemmat rakennukset vielä erottuvat. Lähemmäs ajettuani sain silmiini ränsistyneen talon kulman, ehkä ne sittenkin ovat vielä tallella.  Saattaa olla vaikea ymmärtää, miksi en vain mene sinne, kävele veljeni luo muina naisina. Se aika tulee vielä joskus, mutta nyt minulla on vielä muut asiat hoidettavana ensin.  Siinä kotikyläni läpi ajaessani ajattelin  monia asioita.

Viivähdin hetken lapsuuden kotini pihaan kylätieltä menevässä liittymässä muistellen mennyttä aikaa. Kuinka monet kerran siitä on lähdetty kouluun joko ensin jalkaisin naapurikylään tai sitten bussilla Hämeenlinnaan. Kivellä lapsena odoteltiin vieraita bussilta tai äitiä kaupunkimatkalta. Jänis tai rusakko sattui samaan kuvaan aivan sattumalta. Huomaat sen jos tarkkaan katsot.

Koko kylä hukkuu kohta kasvillisuuteen, sitten sitä ei ole. Mutta niinhän se oli varmaan jo lapsuudessani.  Kun olin jossakin muualla, niin aina kotiin tullessani ihmettelin sitä vehmautta, joka Vehmaisissa vallitsi. Ehkä kylä on saanut joskus nimensä nimenomaan vehmautensa vuoksi.  Hämeen rikkaat kukkaiset maisemat ja vehreys, upeat metsät ja puut, sille ei kyllä Suomessakaan löydä vertaa. Eteläisessä Hämeessakin on paljon hyljättyjä ja huonokuntoisia taloja kuten koko maassa. Miksi?

Kotikyläni läpi ajaessani ja tiiraillessani pellon läpi, ajattelin myös lapsuuteni parasta ystävää, naapurin Tuulaa. Tuolla samaisella pellolla sen keskellä silloin olevalla saarekkeella tapasimme hiihtoretkillämme niin pienenä kuin vain sukset jalkaamme saimme. Mietin, olisiko hän mökillä lähellä entistä kotiaan. On  pitkä aika siitä, kun viimeksi tapasimme. Nyt kun jälkikäteen  asian tarkistin, siitä on tasan 10 vuotta. Kävi niin, että mennessäme hautausmaalle, hän oli myös menossa sinne miehensä ja lapsenlapsensa kanssa. Henkäisin siinä hänen nimensä. Kuin mitään ei olisi muuttunut, vaikka vuosikymmenet ovat välissä. On ihana, että on olemassa myös ihmisiä, jotka tuntevat lapsuutemme. Mutta on myös äärettömän ihanaa, että on olemassa joku, joka muistaa poislähteneen. Myöhemmin juutuin hautausmaalla mielenkiintoiseen keskusteluun kahden ihmisen kanssa, joiden koti on ollut siinä kirkon lähellä. Toinen heistä muisti isäni, joka kuoli maaaliskuussa 1999, siis myös 10 vuotta sitten. Kuinka tärkeää on nauttia tästä elämästä, unohtua keskusteluihin vieraiden ihmisten kanssa, oppia uusia asioita. Aika tulee aina näyttämään, mitkä yhteydet kestävät, mitkä jäävät ainutkertaisiksi. Ja sitten yhtäkkiä samana päivänä tajuaa kipeästi, kuinka vähästä kaikki on kiinni. Ja kuinka tärkeää on pitää itsestään huolta, jotta meistä on iloa ja tarvittaessa  myös apua läheisillemme ja muille ihmisille, jotka elävät maan päällä samaan aikaan.

Kävimme Rengon kirkon jälkeen vielä tutustumassa Janakkalan kirkkoon, jossa en ollut koskaan käynyt. Kävimme syömässä keitot Turengissa ja kahvin ja jäätelön jälkeen lähdin kohtalokkaalle kotimatkalle.

Kirjoitus julkaistu 25.6.2009 09:20

Kommentit

Haluatko kommentoida kirjoitusta? Rekisteröidy Kuvablogiin