Polulle kauas / Ojakoira Frisseä muistellen

Vietin  muutaman, iki-ihanan päivän Perniössä taitelijaystäväni ja pikkuserkkuni luona. Perniö on  ollut tämän vuoden alusta alkaen osa Salon kaupunkia. Ehdimme neljän päivän aikana tehdä kaikenlaista, vaikka välillä surin ja pohdin elämäntilannettani. Vietimme yhden päivän Fiskarsissa tutustuen siellä oleviin mm. muotoiluun liittyviin taidenäyttelyihin. Mieleen jäi erityisesti se, miten räsymattoja oli useammassakin työssä käytetty luovasti osana taideteosta.

Äidin rakkaat räsymatot tulivat mieleen. Kävimme Salon kaupungissa pariin otteeseen ja tutustuimme mm. taidemuseo Veturitallissa olevaan hienoon ”Viljelijän unelma” näyttelyyn. Kuljeskelimme pihalla tutkien kasveja. Kävimme parillakin vierailulla tapaamassa tuttuja ja rakkaita ihmisiä. Kävimme metsässä ja sorakuopilla etsien hienoja kiviä. Aloitin maalaamisen öljyväreillä ja sain aikaiseksi ensimmäisen maalaukseni, joka kuitenkin odottaa vielä, että jonakin päivänä viimeistelen sen. Se oli todella ensikosketukseni öljyväreihin loistavan opettajan opastuksella.  Sattumalta osallistuin myös kyläkoulukiinteistön yhtiökokoukseen ja sen jälkeen sain pienen väläyksen koulun historiaan. Oli hienoa olla hetki pois kaikesta mieltäni rassaavasta, jonka keskelle eilen sitten palasin.

Perniössä ja yleensä sielläpäin, luonto hivelee silmiä. Laajat peltoaukeat, kalliot, hienot metsät, suuret talot, Varsinais-Suomen vauraus näkyy kaikessa. Mutta kun näin jälkikäteen katselin ottamiani valokuvia, monet muistot tulvivat niistä mieleeni varsinkin, kun katselin ottamiani valokuvia ystäväni kodin lähiympäristön ojan varsilta. Ojakoira Frisse. En koskaan varsinaiseti kutsunut koiraamme nimellä ojakoira, mutta muistin yhtäkkiä, kuinka luonteenomaista sille oli kulkea ojissa. Seibrin Firstel oli keskikokoinen pippuri-suola snautseri, joka syntyi 7.6.1989 ja kuoli syyskuussa 2003. Haimme sen kennelistä Elimäeltä. Jälkikäteen kävi ilmi, että samanaikaisesti läheiseen naapuriin oli haettu myös koiranpentu samaisesta kennelistä, veli Falcon. Voitte vain kuvitella sitä iloa, mikä syntyi, kun nämä kaksi kohtasivat. Frisse oli mahdottoman eloisa koira nuorena, minun kullannuppuni, joka hyppäsi kotiin tullessani syliini.  Sydäntäni särki joutuessani sen muutama vuosi myöhemmin jättämään entisen mieheni ja poikani koiraksi. Satunnaisesti Frisse oli hoidossani, kunnes kesällä 2000 muuttaessani Tuusulaan omakotitaloon, sain hänet hoitooni vanhuuspäiviensä ajaksi. Joskus myös Frissen ainoa poika Rölli oli meillä.  Frissen askel oli lyhentynyt, enää hän ei pystynyt hyppäämään korkealle, kävelylenkit lyhenivät. Ojiin hän halusi edelleen mennä tutkimaan.  Noiden viimeisten vuosien aikana hänet löytää monista valokuvista ja videoista. Hän asettautui useimmiten makaamaan johonkin tapahtumien keskipisteeseen. Toisen lapsenlapseni ristiäisitä otetussa videossa Frisse makaa sen samaisen pöydän alla, jonka ääressä toimepide suoritettiin. Kun Arttu seuraavana kesänä opetteli pihalla ruohikiossa konttaamaan, Frisse oli useimmiten jossakin lähistöllä lepäämässä.

 

Vähän aikaa sitten kiertelin taas Tuusulan kirkon lähistöllä sijaitsevan Klaavonkallion alueella ihmetellen maiseman muuttumista.  En voinut olla ajattelematta yhteisiä kävelylenkkejä Frissen nuoruudessa. 

Kuljimme pellolla olevan ojan laitaa pitkin niitylle, jonne oli istutettu riveittäin koivuja. Kukkalajien runsaus niityllä oli uskomaton, mutta loppujen lopuksi koivut kasvaessaan sen tukahduttivat. Klaavonkallion metsästä poimin ensimmäiset mustikat. Runsaan vuosikymmenen se oli ikäänkuin minun metsäni. Kun kaipasin isompaa metsää lähdin Häklin montun takana olevaan metsään, jossa harvoin kohtasimme muita ihmisiä tai koiria. Nyt Klaavonkallion alue on rakennettu täyteen kerros- ja rivitaloja sekä isoja omakotitaloja, joista osa on vielä rakenteilla. Talvella 1979-1980, kun muutin ensimmäisen kerran alueen laidalle, koko metsä oli vielä koskematon ja laaja, koska metsän poikki Lukkarintieltä Hyrylään vievää kävelytietä ei oltu vielä rakennettu. Tästä olen ehkä jo aiemminkin kirjoittanut.

Monet asiat ovat vain muistoja ja joistakin asioista ei tahdo saada tehtyä muistoja, vaikka kovasti haluaisi. Frissen kuvaa käytin muuten ensimmäisessä oma kuva-postimerkissäni syksyllä 2003, pian sen jälkeen, kun posti oli avannut kyseisen palvelun http://www.posti.fi/omakuvapostimerkki/ .

Kirjoitus julkaistu 4.7.2009 11:37

Kommentit

Haluatko kommentoida kirjoitusta? Rekisteröidy Kuvablogiin