Polulle kauas / Maailmankuvasta satuihin ja muumeihin

Ajattelen usein, miten kuvamme maailmasta on muodostunut. Tietenkin esimerkkinä on minun oma pienen pieni käsitykseni siitä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tunnistan sen saamat kolhut ja vauriot, jotka eläminen joidenkin kumppanieni kanssa on aiheuttanut tai miten nuoruudessa  kokemani liian voimakkaat kurinpitotoimet ja sanomiset ovat aiheuttaneet. Tunnistan myös sen, miten suomalaisen ympäristön kielteisyys ja työelämän tasapäistäminen ovat vaikuttaneet. Mutta mistä olen saanut valoisuuden ja yhteyteni luontoon? Miksi näen värit ja valon juuri siten kuin näen? Tiedän osittain, miksi olen herkkä äänille, kuuloni on äärimmilleen viritetty, kuulen jopa ruohon ja kasvien kasvun. Tiedän, miksi en aina jaksa kuunnella kaikkea musiikkia, miksi mieluummin kuuntelen auringon säteiden ja kukkien kohtaamisen ja sadepisaroiden ropinan kukkien terälehdille. Onkin hyvin vaikeaa tietää, miksi joku on juuri sellainen kuin on. Vaikka kuinka koko elämänsä kasvattaa itseään ja yrittää parantua saamistaan kolhuista, niin aina jotakin jää tekemään särmää.  Tunnistan itsessäni jonkinlaisen turhan ujouden, vähättelyn ja huonommuuden tunteen, joita vastaa taistelen päivittäin. Ehkä monet meistä suomalaisista ovat saaneet sen jo synnyinlahjanaan.  

Jossakin vaiheessa olen kokeillut kaikenlaisia juttuja omiksi postikorteiksi, mutta tämäkin jäi ideatasolle. Hyvä niin! 

Kun eräänä aamuna kevyen ukkospilven reuna oli saavuttamaisillaan minut ja muutti valon sävyn erilaiseksi, muistin sadut. En muista, lukivatko vanhempani minulle satuja. Äitini oli varmaan äärimmäisen rasitettu kaikkien maalaistalon töiden keskellä, sisareni ja minä synnyimme kaikki neljä kuuden vuoden aikana kahden vuoden välein. Siinä riitti puuhaa, sillä siihen aikaan KAIKKI tehtiin kotona itse.  Isäni pitämä pienokaisen elämänkerta ”Ensi askeleet” kertoo kohdassa Leikkikaluja, että pidin aivan pienenä punaisesta väristä ja 4 kuukauden ikäisenä katselin KUKKIA ihmeissäni. Ja minulla piti olla kaikenlaista ”KAMAA” iso laatikollinen jo siinä 10 kk:n ikäisenä. Kutsuin niitä ”kilukaluiksi”. Minulla oli myös kuvakirjoja, joista pidin kovasti. Kun näin kirjan huusin noin 1-vuotiaana ”kaija kaija kaija, kaija, kaija!! Aapiskirja eli aapelus oli minulle 2-vuotiaana rakkain. Ylipäänsä minulla oli suuri kirjasto, oli ”liu lau laskiaista”, tonttuja, lehtiä ym. Kun posti tuli luin aina Seuran ennen muita. Äidin ”kanakirjan” luin myös selväksi sinä talvena kun täytin 2 vuotta ja äidin puutarhakirjsta luin kaikki kannet. Sitten isä tilasi minulle ollessani 3-vuotias Lasten maailman, jota säästin kovasti. Nukkien kanssa en ollut kovinkaan taitava. Nimittäin jouluna 1950 sain nuken ”Ilkka”, joka osasi sulkea silmätkin. Siskoni Heljä vain pudotti sen kerran ja pää meni halki. Muistaakseni Ilkka oli neekerinukke. Silloin muuten neekeri-sanalla ei ollut rasistista leimaa, vaan mustaihoiset olivat samanarvoisia kuin mekin.

Isäni muistiin kirjoittamista asioista  käy toisaalta ilmi, että kirjarakkauteni on ollutkin synnynnäistä. Myönteinen suhtautuminen kirjoihin kotonani on tukenut sitä.  En ole koskaan myöhemmin ollut loruihminen, se täytyy myöntää. No, runoja sentään on tullut kirjoitettua.. Grimmin satukirja, jota luin ahkerasti heti lukemaan opittuani, on varmaan vaikuttanut kaikkein eniten. En oikein ymmärrä, miksi leikkelimme niinkin vanhana senkin kirjan pieniksi. Ehkä silloin alkoi kirjoja olla jo enemmän ja mikä oli luetteu, se oli luettu. Varmaan jokainen lapsi ottaa saduista juuri sen, mitä tarvitsee. Minulle tulee edelleenkin auttamatta mieleen satujen tietynlainen tunnelma, tunteet, värit ja valo, kun pohdin itseeni vaikuttaneita asioita. Nämä ovat kuitenkin niitä positiivisia vaikutteita, vaikka kyseiset sadut olivatkin usein itsessään aika synkkiä. Mutta lapset tarvitsevat niitä kehittääkseen oman mailmankuvansa.  Olen kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että tuomme mukanamme jo syntyessämme osan itseämme, joka on vahvista vahvin perusta koko elämämme ajan. Tulisikohan minusta oikea taiteilija seuraavassa elämässä?

Saduista olen kirjoittanut aina silloin tällöin kuten keväällä 2008

http://kuvablogi.com/kb/14142/2008/04/435/.  

Mutta mitä ajatteli Tove Jansson lapsena? Miten hän osasi luoda Muumeissa paremmin nykyaikaan sopivat hahmot, jotka ovat sittemmin vaikuttaneet monen lapsen kuvaan maailmasta. On aika vihdoin tarttua hänen elämänkertoihinsa ja syventyä asian ytimeen. Olen hankkinut parikin hänestä kertovaa kirjaa kirjahyllyyni mm. Boel Westinin ”Sanat, kuvat, elämä”, joka ilmestyi suomeksi 2006. Samoin minulla on pari omaa Muumikirjaa ja lapsia varten olen ostanut videoita, joita he ovatkin ahkerasti katselleet. En lukenut  Muumi-kirjoja lapsena, mutta koen heidät näin aikuisena tutuiksi ja läheisiksi.  Muumikortten kuvia kansiossani katsellaan myös yllättävän paljon. Luulen, että Postcrossingin kautta osoitteen saaneet käyvät katsomassa profiilini http://www.postcrossing.com/user/telle  ja tulevat katsomaan niitä harvoja kortteja, joita olen tänne tuonut kertomuksiani värittämään.

Minun on ehkä mainittava, että tämä nyt kirjoittamani on ensimmäinen juttuni, jonka olen kirjoittanut myös englanniksi treenatakseni. Olisi kiva luoda vihdoinkin uusi blogi, mutta täysin erilainen kuin tämä. Postikorttiblogejakin on vaikka kuinka paljon, omani on kehittymässä ajatuksissani. Kaikki tulee aikanaan.

Mitä meistä  ihmisistä kertoo, että suosituin postcrossingissa lähettämäni kortti kuvaa LEIPÄÄ? Ehkä olemme nälkäisiä?

On myös jännittävää, että nyt ei tarvitse lähteä edes Vatikaanin Sistiiniläiskappelin ihmispaljouteen vaan voi nauttia paikan kauneudesta tällä tavalla.

http://www.vatican.va/various/cappelle/sistina_vr/index.html

Kirjoitus julkaistu 16.8.2010 16:40

Kommentit

Haluatko kommentoida kirjoitusta? Rekisteröidy Kuvablogiin