Seison avaran taivaan alla. Pilvet vaihtavat väriä, kokoa ja muotoa koko ajan. Ymmärrän taas kerran, kuinka pieni olen kaiken keskellä Vaikka kuinka haluaisin tuntea olevani suuri ja tärkeä, mitä en toki edes halua, niin maailmankaikkeuden edessä olen pienistä pienin. Mutta vain ulkoisen olemukseni puolesta. Henkeni yltää kaikkialle, kunhan sen vain ymmärrän. Olla pieni ja iso yhtä aikaa, sitä on vaikea tajuta. Mutta niin se vain on.
Elämä on suruista ja iloista tehty, mutta ne molemmat kuuluvat elämäämme ja tekevät siitä niin surullisen kirpeää. Jokainen päivä ja jokainen kokemus on tärkeä siksi, että niillä kaikilla on meille tärkeä sanoma. Jollemme ymmärrä sitä, ota opiksemme, tulemme sen eteen yhtä uudestaan. Kuljemme vaikeuksien kautta eteenpäin. Ihmisen elämään kuuluvat myös epäilyt, on vaikea uskoa. Ympärillämme on lisäksi niin paljon hälinää ja kohinaa, ettemme tahdo kuulla pientä ääntä, joka tulee sisimmästämme ja on meidän turvamme ja tukemme.
Olen yrittänyt myös oppia, että loppujen lopuksi mitään pahaa ei ole olemassa. Pahan tekee ihmisen mädäntynyt, sairas sielu, joka ei halua edes nähdä totuutta eikä oppia mitään. Sellainen ihminen elää lohdutonta elämää. Onko se edes elämää? Kaikki vastakohtaisuudet, ennakkoluulot ja taikausko, nekin pitää hävittää. Lähetän ystävällisiä ajatuksia myös minua loukanneille. Hekin omistavat saman salaisuuden, jos vain haluavat nähdä ja kuulla, jos vain haluaisivat.
Olin ollut iltaisin väsynyt päivästä, haluan usein vain painaa pääni tyynylle ja nukkua. Viime viikon yöt olen uneksinut uneksimasta päästyäni. Olen unohtanut kaiken herättyäni, mutta unien varjomaailma on ikäänkuin seurannut perässäni ja tehnyt päivistä epätodellisia. Tiedän kyllä, että minun olisi aika opiskella, mutta keksin koko ajan muuta tekemistä.
Sanat ”Vähän ennen kyyneleitä” juolahtivat mieleeni avaran taivaan alla kulkiessani. Dannyn hitin sanat vuodelta 1966 sopivat noina kullanhohtoisina nuoruuden kesinä elämääni hyvin. Nyt voisin keksiä laululle itselleni tähän päivään paremmin sopivat sanat. Tuskin itken enää kenenkään pojan/miehen perään. Niitä kyyneleitä olen itkenyt aikoinaan useinkin sekä perään että jälkeen eivätkä yhdetkään ole unohtuneet. Voisinkin kirjoittaa laulun ”Paljon jälkeen kyyneleiden”.
Mutta onneksi kaikkien uneksittujen öiden jälkeen tapasin ystävän, joka veti minut takaisin todellisuuteen, hetkeksi pois minua uhkaavasta mökkihöperyydestä. Ja olihan minulla Nelli-koira tähän aamuun saakka seuranani. Elokuussa on aina jotakin selittämättömän surullista, jota on joskus vaikea kestää. Onkohan se sitä, että kesä on nyt loppumaisillaan? Se varmaan toi mieleeni myös nuo kyyneleet.
Kirjoitus julkaistu 22.8.2010 17:39
Haluatko kommentoida kirjoitusta? Rekisteröidy Kuvablogiin
