Polulle kauas / Unien saaret

Oli maanantai tällä viikolla. Ilmanpaine tuntui aamulla laskevan vauhdilla. Aloin tulla äärettömän väsyneeksi. Kahvikaan ei auttanut. Asetuin pitkälleni sohvalle ja otin keskeneräisen Tove Janssonin elämästä kertovan kirjan syliini. Tove oli tullut jo vanhaksi ja joutui jättämään oman rakkaan saarensa kaikkien siellä sattuneiden vaikeuksien jälkeen.  Lukiessani mietin kaikkea sitä, mitä minäkin olisin halunnut tehdä ja mitä kaikkea vielä suunnittelen haluavani tehdä. On paljon asioita, joita minun on ollut jätettävä väliin erilaisista syistä. Niiden joukossa ovat  myös saaristot ja rantakalliot, jotka ovat lapsuudestani  saakka herättäneet minussa omituisen kiihkon ja sanattoman kaipauksen tunteen, vaikka olenkin aina tunnustautunut enemmän sisävesien ystäväksi. Mutta kun matkustaa Muumien maailmaan ja tutustuu niiden tekijän elämään, alitajunnasta alkaa pursuta asiota, joita on ollut pakko siirtää syrjään. Saatan palata tähän kaikkeen ehkä tarkemmin vielä joskus tai sitten en, mutta nyt antaudun muistelemaan kesiä kauan sitten.

Olin varmaan raahannut kolme pikkusiskoani tuuliselle avomeren puoleiselle kalliolle kuvattavaksi. 

Äitini kalastajaveri tuli aina näkyviin meren äärellä. Hän oli syntynyt meren rannalla ja kaipasi aina muutenkin meren rantaan. Fiskeskärillä hänet näki useimmin onkimassa.

Kun olin vielä lapsen kirjoissa, rippikesänäni ollessani 15-vuotias vierailimme heinäkuussa vanhempieni ystävien Maritan ja Urhon saarella Fiskeskärillä Tammisaaren saaristossa. Kalastaja vei sinne meidän koko 7-henkisen perheen isolla kalastaveneellä Lappohjan satamasta. Pienelle saarelle oli matkaa noin 7 kilometriä. Saari oli minulle silloin valtava elämys, vaikka muistan samanaikaisesti kärsineeni siellä murrosiän suruja ja yksinäisyyttä, vaikka silloinkin hain nimenomaan yksinäisiä hetkiä.  Saaren toisella puolella, jossa mökki sijaitsi vanhan bunkkerin päällä, asuttiin, kalastettiin ja vietettiin aikaa. Sillä puolella kasvoi metsää ja mökiltä lähti saaren keskustaan vanha kivetty tie, jonka kerrottiin olevan siltä ajalta, kun venäläiset pitivät saarta hallussaan. Rannalla oli myös vanhan laiturin jäännökset. Tällä puolella oli useita saaria, muistaakseni mm. isohko  Koö (lehmäsaari). Kun sitten suunnistin Fiskeskärin toiselle rannalle kauas mökkirannasta, käkkärämäntyjä kasvaville suurille kallioille, niin saatoin katsoa aavalle merelle. Sielläpäin näkyi mm. Hästö. Kävin saarella pari vuotta myöhemmin myös toisen kerran. Vanhempani, tyttäreni ja sisareni pääsivät sinne myös myöhemmin kuten isäni valokuvien joukosta löytämäni kuvat kertovat. 

Tämä kuva lienee aivan 1980-luvun alkupuolelta. Tyttäreni oli saarivierailulla.

Lukiessani Tove Janssonin Porvoon ulkosaaristossa Pellingissä olevasta Klovharun luodosta, jossa hän vietti kesiään usean kymmenen vuoden ajan, palasin hetkeksi Suomenlahden saarille. Siellä voi käydä myös virtuaalisesti  http://www.moomin.com/tove/saari.html .

Kalaa tuli siellä koko ajan. 

Kesken lukemistani ja kesken noita ajatuksiani vaivuin uneen. Aloin heti nähdä unta, josta muistan enää vain osan lopun haihtuessa sumun tavoin ilmaan. Olin taidenäyttelyssä. Olin varmaan myös osallistunut sen teosten tekemiseen, mutta en nyt millään muista, mitä siellä esitimme. Näyttely oli isossa monikerroksisessa talossa. Tapasin siellä paljon vanhoja tuttuja, ystäviä ja sukulaisia. Vanhat työkaverini olivat järjestämässä näyttelyn avajaisia. Tunsin outoa kiihkoa ja sellaisia tunteita, joita nuorempana tunsin. Paikalla oli varmaan henkilöitä, joita kohtaan minulla on joskus ollut syviä tunteita.  Näyttelyesineitä oli myös pihalla, mutta siellä oli vaara, että uhkaava rajuilma veisi ne. Vanhat harmaa mökitkin olivat mukana mäellä, sellaiset, joissa ennen asuttiin. Sitten oli lähdettävä. Oli unohdettu jakaa kävijöille joitakin pieniä lahjoja (muistaakseni pieniä kankaisia kirahveja ja muita eläimiä). Kun kävelin raput alas, olin tyytyväinen. Pari tuttua järjestäjää tuli vastaan kirahvit sylissään, hekin olivat huomanneet samat. Lohdutin heitä, että säästyiväthän seuraavaan kertaan, kukaan ei niitä kaivannut. Ohikulkevalle työkaverilleni, joka muuten jää nyt kohta eläkkeelle sanoin, että hän soittaisi minulle kun lähtee töistä. Voisimme mennä yhtäjalkaa. Hän ei vastannut. Sitten muistinkin, etten olekaan enää töissä. Uni päättyi siihen. Olin nukkunut vain hetken. Uni kertoi menneestä ja haaveista ja hetkestä, kaikki yhdessä kasassa.

Se oli maanantaina. Sen jälkeen tuli uusia päiviä, mutta elokuun surumielisyys ei hevin jätä minua. Alitajuntani kertaa myös tapahtumia vuosi sitten. Luulen, että minun on joku päivä kirjoitettava myös ne ulos itsestäni. Sen, mitä sairas mieli tekee muille ihmisille ja miten niistä voi selvitä. Kaikki eivät edes selviä ja on hetkiä, kun minustakin tuntuu siltä. Onneksi ne menevät ohi.

Saaren asukas Marita ja äitini kuvattuna kesken haaveilun.

Kirjoitus julkaistu 25.8.2010 09:49

Kommentit

Haluatko kommentoida kirjoitusta? Rekisteröidy Kuvablogiin