Polulle kauas / Vieläkin tienhaarassa

Seison ymmälläni useaan suuntaan haarautuvien teiden risteyksessä. Siitähän tämä blogin kirjoittaminenkin alkoi maaliskuussa 2008. Olen mennyt hitaasti eteenpäin ja monenlaisia ajatuksia tulvii mieleeni. Välillä haluaisin kiirehtiä, mutta on ehkä parempi odottaa asioiden valmistumista, johdatusta eteenpäin. Ajattelen vanhempiani, tuntemiani ihmisiä, etsin esimerkkejä ja malleja, joita voisin seurata. Niitä ei ole olemassa. Useimmilla ihmisillä on jokin kävelykeppi, kiinnekohta, tuki, joka tuo vahvan turvallisen olon ja tunteen kaiken pysyvyydestä ja jatkuvuudesta. On mahdottoman hienoa, jos siihen on tyytyväinen ja se tuo onnen tunteita. Useimmiten se vahva laituri on toinen ihminen, jonka kanssa voi jakaa elämän. Sellainen elämä huokuu vastaan kaikkialta, ihailtavana ja seurattavana esimerkkinä. Olen kyllästynyt moniin aikakauslehtiin jo pelkästään siksi, että ne hehkuttavat tällaista onnea ikäänkuin tuomalla sen esikuvaksi kaikille. Ehkä sen ylistäminen johtuukin siitä, että kirjoittajakin haluaa nähdä tulevaisuutensa sellaisena, auvoisena, onnellisena, käsi kädessä jonkun kanssa. Vaihtoehtona esitetään toki myös menestystarinoita sairastuneesta ihmisestä, joka on selvinnyt. Usein niissäkin on puoliso vahvana tukena.

Tämä Kreetan kyyhkynen kuvaa tavallaan minua. Vaikka olen vapaa, tunnen olevani myös vielä sidottu ja odotan. Minne suuntaan?

Entä sitten me, joilla ei ole vastaavaa tukea? En voi kieltää, että olen myös aikoinani haaveillut onnellisesta tulevaisuudesta jonkun rinnalla. Olen yrittänyt saavuttaa sitä kuitenkaan onnistumatta. Tällainen ajatusmaailma on todella tiukasti ympätty mieleemme, lapsesta alkaen. Saattaa olla, että tämä ei kosketa enää tulevia sukupolvia, siitä en ole mitenkään varma.

Kuivan erämaan kautta kohti kukkaniittyjä...

Minusta tuntuu usein siltä, että olen eräänlainen paaria, kun olen astunut kaiken sen ulkopuolelle enkä edes pyri muuttamaan olotilaani.  Se tulee silloin tällöin esille pienissä asioissa, joissakin sanoissa, mielipiteissä ja arvostelussa. Joskus tunnen jopa, että minun ei sallittaisi pitää tätä vapauttani. Minut hyväksyttäisiin täysin ainoastaan jonkun toisen lisäkkeenä. Myönnän toki, että pidän ihmisistä ja välillä kaipaan samanmielisen ystävän seuraa. Tarvitsisin myös miehen kättä tekemään raskaita töitä pihalla ja kotona. Olisi ihana jakaa vastuu käytännön asioista ja saada silti olla jotakin mieltä asioista ja tehdä suunnitelmia. Keskustella niin kuin ihmiset tekevät. No, mutta sitä ei ole koskaan minulle suotu enkä itse asiassa enää odota sitä. Mutta välillä olen surullinen. Välillä olen ollut vähän kateellinenkin muille naisille nähdessäni, kuinka jonkun mies ottaa vastuunsa. Onneksi olen pystynyt työntämään sen tunteen kokonaan syrjään ja nykyään iloitsen täysin sydämin muiden puolesta.

Nämä kuvat ovat kujanäkymiä Elian kylästä Kreetalta huhtikuussa 2007. Kuvat merkitsevät aina jotakin ajatuksenpätkääni, mitä voi ulkopuolisen olla vaikea ymmärtää!

Olenhan oman itseni nainen ja pärjään yksikseni!  Haluan myös auttaa ja tukea muita. Se on minulle aina suuri ilo. Mutta kuka tukee minua, jos minulle sattuu jotakin? En ole koskaan halunnut työntää sitä taakkaa lapsilleni. Jos olisin upporikas, voisin palkata itselleni apulaisen, joka hoitaisi kaikki käytännön asiat minun liihottaessani maailmalla. Kotona ollessani hän valmistaisi ruokani, toisi teekupposen eteeni, hoitaisi vaatteeni, kävisi kaupassa ja pesisi jalkani.

Eikö olekin ymmärrettävää, että syksyn koittaessa alan pohtia, mille tielle käännyn?  Jos olisin 20 vuotta nuorempi ja omistaisin samat kokemukset ja tietämyksen kuin nyt, olisin jo osannut valita. Mutta kun ikäännymme, maailma tavallaan kääntyy meitä vastaan monella tapaa. Ihmisen ja hänen osaamisensa arvoa aletaan mitätöidä. Joskus on vaikea ymmärtää, että Suomi on paras paikka asua. Varsinkin jos on nainen ja yksin.

Tämän kortin sain juuri tänään. Hollantilainen Lydia kirjotti taakse, ettei ymmärrä taiteesta mitään. Kuva esittää saksalaisen papin Sieger Köderin taidetta. Minulle kuva toi ikäviä miellyhtymiä eli en myöskään ymmärtänyt sen sanomaa. Maalaus kuvaa Raamatun Psalmin 23  Herra on hyvä paimen kohtaa Sinä valmistat minulle pöydän! Oljenkorsia näkäjään etsin minäkin!

Kirjoitus julkaistu 30.8.2010 15:22

Kommentit

Haluatko kommentoida kirjoitusta? Rekisteröidy Kuvablogiin